Vähän sitäkin loppuaan kohti on brittiläisen Peter Cattaneon ohjaama, maanmiehensä Tom Michellin suosittuun muistelmakirjaan The Penguin Lessons perustuva elokuva Minä ja pingviini. Cattaneon ohjaus on sikäli perinteinen kaverikomedia, että aluksi varsin vastahankaiset ja eripariset kaverukset oppivat ajan myötä ymmärtämään toisiaan ja hyväksymään toistensa omituisuudet.

Vähemmän perinteisen tositarinasta tekee se, että kaverisuhde muotoutuu miehen ja pingviinin välille.

PETER CATTANEON huippuhetki osui Housut pois! -hitillä vuonna 1997 hänen ohjaajauransa alkupäähän. Tom Michellin omaelämäkerrallisen muisteluksen filmatisoinnissa voisi olla aineksia ensi kuussa 61 vuotta täyttävän Cattaneon uran loppunousun käynnistäjäksi.

Elokuva noudattelee tätä Michellin ja linnun eriskummallista ystävyystarinaa sillä erotuksella, että päähenkilö ei nyt olekaan alta 25-vuotias, vaan noin kuusikymppinen, kun Tomin rooli on räätälöity pitkän linjan brittikomikolle Steve Cooganille.

Tämä Tom on elämänmylleryksissään vähän kyynistynyt, mutta pohjimmiltaan hyvätahtoinen, sarkasmeja pudotteleva opettaja. Vieraalla maallakin hän pyrkii pitämään kiinni hyväksi katsomistaan opetusmenetelmistä englannin kielen ja kirjallisuuden upottamiseksi paikallisten muksujen päähän, mistä nämä vintiöt eivät tunnu paljon perustavan. Kunnes luokkaan tulee ”apuopeksi” Tomin rescue-pingviini, jonka tasolle eli noin puolen metrin korkeuteen oppilaat ihan konkreettisesti asettuvat.

Tässä kohtaa Cattaneon elokuva saa hetkeksi viboja Peter Weirin mainiolta kouludraamalta Kuolleiden runoilijoiden seura, mutta jättää kuitenkin lupaavan ideansa normeista poikkeavien opetusmenetelmien hedelmällisyydestä vain sivujuonteeksi. Siihen on syynä muun muassa Argentiinassa vuonna 1976 vallan ottaneen sotilasjuntan tiukentuvissa otteissa, joiden vaikutus alkaa traagisesti tuntua elokuvan kouluarjessakin. Oppilaitoksen emon, ruokahuollosta vastaavan tytär tulee turvallisuuspolin nappaamaksi, mistä tulee lopun pääteema.

Jeff Popen käsikirjoittaman Minä ja pingviini -elokuvan heikkoja puolia on juuri se, että se jättää niin monia hyviä juoniaihioita jalostamatta pidemmälle. Tai sitten se, että niitä on alun alkaen poimittu mukaan liikaa. Voi myös olla, että käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat ihastuneet somasta pingviini-tematiikasta niin paljon, että ovat antaneet sen syödä tilaa opiskelijaelämän ja poliittisen diktatuurin kaltaiselta antoisilta aiheilta.

Siksi myös elokuvaan rekonstruoidut kohtaukset Buenos Airesin ”Toukokuun aukion äideistä”, jotka yhä tänä päivänäkin kokoontuvat vaatimaan tietoa sotilasjuntan sieppaamista kadonneista lapsistaan, tuntuvat varsin irrallisilta, vaikka vaikuttavia ovatkin.

KOOMIKKONA PARHAITEN tunnettu Steve Coogan on tehnyt viimeisen reilun vuosikymmenen kestäessä monia mukavan hillittyjä rooleja, muun muassa Judi Denchin vastanäyttelijänä Philomenassa ja John C. Reillyn rinnalla Stan & Ollie -elokuvan Ohukaisena. Samaan joukkoon solahtaa tämä pingviinitarinakin. Sitä voi perustellusti kutsua humaaniksi ja sympaattiseksi elokuvaksi, silläkin uhalla, että nämä määreet johtavat usein kategoriaan ”ihan kiva”. Minä ja pingviini on kuitenkin vähän kivempi. Ja vähän tragikoomisempi.

Sitä jäin teemojen tuhlailun ohella silti ihmettelemään, miksi Cooganin esittämän Tom Michellin opettajakollegaa näyttelee varsin tuntematon ruotsalaisnäyttelijä Björn Gustafsson (no, olihan hän ”ynnä muut” -roolissa muun muassa Jude Lawn ja Jason Stathamin tähdittämässä komediasekoilussa Spy – vakoojan asussa). Kun roolihenkilö esitellään suomalaiseksi Tapioksi, niin olisi kai Suomestakin löytynyt pätevä, englantia vielä aidommalla aksentilla puhuva näyttelijä roolin tekemään?