Kun maailmanlaajuinen elokuvamusikaalihitti Moulin Rouge (2001) aikoinaan lähinnä ärsytti minua, ajattelin, että Baz Luhrmannin bling-bling-tyyli taitaa nyt riittää. Siitäkin huolimatta, että alakulttuuriestetiikoillaan mutta myös shakespearelaisella dialoginuotinnuksellaan ja oivalla roolituksellaan kutkutelleesta Romeosta ja Juliasta (1996) olin pitänyt, paljonkin, samoin Luhrmannin esikoispitkä Strictly Ballroom (1992) teki epäsovinnaisena tanssielokuvana aikoinaan jonkinmoisen vaikutuksen.

Australiaa (2008) tv-esityksenä kurkkasin, mutta en jaksanut varttia pidemmälle. The Great Gatsby (2013) on jäänyt kokonaan katsomatta.

Elvis on kuitenkin niin iso, kaikkia (ainakin yli 30-vuotiaita) jollain tapaa heilauttava hahmo ja aihe, että päätin antaa Luhrmannille vielä tilaisuuden tenhota. Ja katso: hän, Elvistä esittävä Austin Butler ja eversti Parkerin roolin tekevä Tom Hanks onnistuvat murtamaan suojaukseni. Elvis on vähän ylipitkänäkin oikein viihdyttävä elokuva.

Alkuun Baz Luhrmannin rakenteelliset valinnat hämmentävät. Tuntuu kuin hänen olisi ollut vaikea päättää, tehdäkö elämäkertafaktoihin pohjautuvaa suurmiesfiktiota vai tyylilleen uskollisesti paisuteltua elokuvamusikaalia, tällä kertaa rockin kuninkaan klassikkobiiseihin nojautuen. Luhrmann etenee jopa varsin eheällä kronologialla, niin bio- kuin diskografisesti. Liikkeelle lähdetään Elvis Aaron Presleyn lapsuus- ja kehitysvuosista Tupelon takamailla ja päädytään Las Vegasin 1970-luvun loiston ja rappion vuosiin. Sopiviin väleihin isketään lyhyitä tai vähän pidempiä pätkiä King Elviksen ikikestävästä biisikatalogista.

Ihmeen kaupalla – tai Luhrmannin taidokkuudella ja leikkaajien (Jonathan Redmond, Matt Villa) suosiollisella avulla – nämä keskeiset elementit mahtuvat kuitenkin sopuisasti samaan kehikkoon. Sen kantava rakenne on ottaa olennaiseksi näkökulmahenkilöksi Elviksen manageriksi heti tämän läpimurtolevytysten jälkeen ujuttautunut “Eversti” Tom Parker. Hahmo on, ja oli todellisuudessakin, niin maukkaita ristiriitoja synnyttävä, ettei sellaista kannata sivuosaan sysätä.

On sanottu, että Elvis itse olisi jopa sivuroolissa nimeään kantavassa elokuvassa, mutta ihan näin pitkälle ei pidä kärjistää. Kun rockin historiassa Presleyn (kyllä, koko perheen) ja Eversti Parkerin kohtalot kietoutuivat 22 vuodeksi tiukasti yhteen hyvässä ja pahassa, niin tässä fiktiossa sidettä vuoroin tiukennetaan, vuoroin löysennellään draaman lakien vaatimuksia myötäillen. Parker on sekä perkele että enkeli, Elvis taas milloin hyväksikäytetty, milloin hyötyjä. Parker on elokuvassa kuultavan oman luonnehdintansa mukaan The Snowman, joka jäähdyttää ja kuumentaa suurta yleisöä omien intressiensä mukaan. Elvis on sitten se The Showman, joka vain kuumentaa.

Elokuvahahmotuksenkin pohjalta Parker on helppo syyllistää kaikesta, mikä suisti Elviksen tuhon tielle. Ihan niin mustavalkoinen se kuva ei silti ole kuin millaisena Parker yhä kummittelee vannoutuneimpien Elvis-fanien mielissä. Siitä jyrkkyydestä saadaan väläys ihan elokuvan lopussa, kun idoliaan surevat kansanjoukot syyttävät manageria murhaajaksi.

Hanks vie, mutta Butler ei jää statistiksi

Tom Hanks on niin valovoimainen näyttelijä, että hän ottaa totta kai näyttämön haltuunsa, kun tilaisuus annetaan, mutta myös niin kokenut, että ymmärtää yleisen edun nimissä olla varastamatta koko showta. Hänen nyt muhkeisiin mittoihin paisutettu olemuksensa dominoi kun on sen paikka, mutta ei Austin Butleria jätetä mitenkään lehdelle rämpyttämään. Päin vastoin, Butlerin tulkitsemissa biiseissä on vimmaa ja kehonkielikin riittävän tulista ja häpeilemätöntä.

Tom Hanksia on vähän leuoitettu Eversti Parkerin rooliin.

Tänä päivänä on ehkä vaikea ymmärtää, miksi Elviksen lavaelehdintä aiheutti muinoin vanhemmassa polvessa niin kauhunsekaisen reaktion. Raamattuvyöhykkeen hurskaus kontra rockin syntisyys on yksi vaihe Elvis-elokuvaa, mutta sen vahvin punainen lanka on kaiken aikaa se, kuinka lujasti Parker saa nyörinsä kiristetyksi Elviksen kaulaan. Historia on näyttänyt, että ote oli luja, mutta Luhrmannin elokuvan kliimaksikohtaukset ovat juuri niitä, joissa Everstin “suojatti” pistää kapinavaihteen päälle. Kun Parker yrittää rahanahneuksissaan väkisin ajaa tähteään yleisamerikkalaisen kansakunnanviihdyttäjän muottiin, Elvis päästää rokkarin sielunsa valloilleen. Onkin hykerryttävää nyt katsoa vuoden 1968 legendaarisen televisioidun paluukonsertin toki fiktiivistä mutta aika tarkasti tehtyä rekonstruktiota. Joulukonsertista tulee Elviksen vastahangan ja tv-tuottajan ansiosta yks kaks reipas rock-rupeama. “If you’re looking for trouble, look right on my face”, kukkoilee Elvari tutulla biisillään konsertin kokokojdassa, ja Parker perääntyy, viisaasti. Hänen perseensä kestää pienen taka-askeleen tiellä lopulliseen päämäärään.

Se maali väikkyy sitten Las Vegasin viihdehelvetissä. Siellä Parker solmii Elvikselle kirjaimellisesti hautakivisopimuksen uuden International-hotellin kanssa. Elvis tulee vangituksi Vegasiin niin henkisesti kuin fyysisesti.

Kaikkiaan Elvis veti Vegas-urallaan 750 loppuunmyytyä konserttia, Parker nappasi tuotoista enimmillään puolet päältä. Ja tämä ei ole elokuvan sepitettä.

Lopun tragediasta kaikki sitten tietävät.

Kuvan karnevaalia

Elvis-elokuva on sekä dramaturgisesti että konkreettisesti myös sarjakuvamaista kerrontaa. Iso tarinaa kerrotaan albumimitassa, mutta välillä kohtauksia pilkotaan kuin stripeiksi, ihan kuva-alaa jakaenkin.

Luhrmannin ohjauksen rakenteessa löysintä eli tavanomaisinta on oikeastaan se, että tarina painottuu juuri siihen, mihin virallisempi Elvis-historiankirjoituskin: 1950-luvun raisuun nousukauteen ja 1970-luvun katkeraan Vegas-rappioon. Ne välivuodet, armeijaan menosta 1958 paluukonserttiin -68 laukataan yli joutuin. Kökköjen Hollywood-elokuvien putki kuitataan vinjetinomaisina väläyksinä, perhe-elämä Priscillan ja Lisa-Marien kanssa on muutaman kuohahduksen kuriositeetti.

Elviksen musiikillinen elämä tai ainakin kehitys seisahtui vuonna 1962, kun sen jälkeen julkaistut uudet albumit olivat lähinnä elokuvien velttoja soundtrackeja tai vanhaa kertaavia live-levyjä. Juuri tuo vaihe 1960-luvun alusta vuoden -68 paluuseen olisi kiinnostanut siinä mielessä, että mitä Elviksen mielessä pyöri silloin, ja mitä oli yhteiselo Parkerin kanssa – siinä olisi ollut rehdin fiktiokerronnan paikka tosihistorian virstanpylväiden lomassa.

Luhrmannin Elvis-elokuva on täynnä kuvallista karnevalismia, joka saa vaikutteensa vanhan Hollywoodin musikaalielokuvien estetiikasta, mutta nyt se tulee perustellumpana, harkitummin annosteltuna kuin vaikkapa Moulin Rougessa. Aika timanttia on esimerkiksi ristikkäiskuvina nähtävä kohtaus kirkosta ja mustien musaklubilta. Se tiivistää tiukasti ja elävästi Elvis Aaronin musiikilliset juuret, gospelin ja muun afroamerikkalaisen juurimusiikin. Tuosta yhteys siinnyt rock on nyt ollut olemassa liki 70 vuotta. Elviksen kuolemasta on 45 vuotta. Skeptisistä vastaväitteistä huolimatta molemmat elävät. Siitä todistaa Luhrmannin elokuvakin.