The Legend of Ochi on yllättävän raikas lajinsa edustaja, kuin kellahdus aamukasteiseen sammalmetsään. Kestoakin on inhimilliset puolisentoistatuntia, mitä kauemmin ei ehkä paranisikaan luonnossa paljon loikoilla, ellei halua tulla sen omimaksi.

Vanhoilliseen kyläpahaseen Karpaateilla sijoittuva tarina tutustutaa kirkkaankeltaiseen takkiin pukeutuvaan apeaan varhaisnuoreen Yuriin (Helena Zengel), joka asuu synkässä mökissä isänsä Maximin (Willem Dafoe) ja ottopoika Petron (Finn Wolfhard) kanssa. Taata elää muinaisiin kansanperinteisiin kritiikittä sidotussa menneessä, eikä päästä kasvattejaan kohtaamaan nykymaailmaa. Äiti Dasha (Emily Watson) on lähtenyt omille teilleen.

Vanhemmat on ilmeisesti ajanut erilleen vastakkainen käsitys metsässä asuvista oudoista ocheista, eräänlaisista peikoista. Maximin mielestä ne ovat kaiken pahan alku, ja sitä varten hän kouluttaa kylän miehenaluista suuria sotureita. Yuri pakenee ottamaan ocheista itse selvää ja tutustuukin pian vauva-ochiin, jonka saa alkusäikähdyksen jälkeen kämmenelleen ja mukaansa paluumatkalleen.

Erikoisinta tarinassa on, että ochit laulavat kummallisen kimeällä äänellä, ja samainen laulukyky tarttuu myös Yuriin. Ironista oivaltavuutta puolestaan piilee siinä, että värikkään vaatteensa takia vaivatta erottuva ja ihonsa koostumukselta kuin vielä syntymäsileä Yuri on metsässä liikkuessaan tavallaan katsojallekin paljon ihmeellisempi ilmestys kuin sinänsä varsin tavanomainen peikko ochi, joka hukkuu sen siimekseen.

KALIFORNIALAISEN Isaiah Saxonin (s. 1983) esikoisekseen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa The Legend of Ochissa näkyy viekoittelevasti fantasiaelokuvan perinne. Tarina on hieman turhan ohut ja yksiulotteinen, mutta visuaalinen kokonaismaailma on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu. Se muistuttaa 1980-luvun fantasioita, ehkäpä eniten Jim Hensonin Tummaa kristallia (1982). Vaikea perheasetelma, jota ratkotaan ikään kuin kuvitteellisten luonnonolentojen määrittelemin tehdasasetuksin, taas tuo mieleen Steven Spielbergin E.T.:n (1982).

Erityisesti pitää mainita indiemuusikkona tunnetun ja muiden muassa Joanna Newsomin kanssa yhteistyötä tehneen David Longstrethin musiikki, joka on kautta linjan poikkeuksellisen monisäikeistä ja mielikuvituksellista kudelmaa. Poissa on lajille ominainen, John Williamsin tai Hans Zimmerin tapaisten tekijöiden mahtaileva maalailu. Longstreth luottaa nuoteissaan pikemminkin inhimillisiin pieniin eleisiin ja fantasiamaailman selkeytymättömiin kerrostumiin. Näitä säveliä kuuntelee mielellään vielä varsin pitkien lopputekstienkin ajan.

The Legend of Ochi ei ole suuri fantasiaeepos, eikä pyrikään sihen. Se on kokemuksena vähän kuin ullakolta vanhojen lehtien välistä putoava ohut ja pieni, kutkuttavan epämääräinen tarukirjanen, joka luottaa kosolti enemmän kuvitettuun kuin sanoitettuun kerrontaan. Tuore elokuva, mutta samalla lämmittävä viesti jostain vanhasta maailmasta.