Disneyn tuottamat sesonkianimaatiot ovat jääneet katselulistalloini viime vuosina aika vähiin johtuen yksinkertaisesti siitä, että kaikesta rosoisuudesta puhtaaksi puleeratut tietokone”piirretyt” eivät vain enää vedä puoleensa.

Tämän kesälomakauden täky, nyt maailmanensi-iltansa saava Elemental, herätti ennakkoon kuitenkin kiinnostusta perusasetelmallaan: pääosissa ovat antiikin klassiset alkuaineet eli maailman peruselementit maa, ilma, tuli ja vesi. Sekin lisäsi kiinnostusta, että elokuvan toteutuksesta vastaa Disneyn parikymmentä vuotta sitten ostama Pixarin animaatiostudio, joka on tehnyt hyvää jälkeä vuosien saatossa (mm. Toy Storyt, Up, Rottatouille).

Noilla eväillähän voisi saada aikaan ties mitä Fantasiaa. Voisi ja voisi – tuosta vuoden 1940 Disney-piirrosklassikosta Elemental jää valovuosien päähän.

Pian käy selväksi, että kaksi elementtiä nousee pääosaan, kaksi muuta ovat lähinnä vain rekvisiittana tarjoamassa muutaman kuvallisen ja verbaalisen vitsin paikan.

Elemental rakentuu siis tulen ja veden sovittamattomalle vastaparisuudelle. Tuliväkeen kuuluvan kauppiasperheen tytön Emberin (tarkoittaa suomeksi kekälettä, mutta hahmon roolinimi suomennoksessa on sinänsä kekseliäästi Virva Loimu) ja vesikansan Wade Ripplen (verbeinä kahlata+liplattaa) eli Vellu Laineen välille leimahtaa lempi. Tulipäät luonnollisesti kavahtavat vesityyppejä, jotka taas ovat luonteeltaan niin löllöä porukkaa, että heille homma on ”semi-ok” tai ”ihan sama”. Tässä käsikirjoitus hukkaa siis mahdollisuuden kunnon shakespeariaaniseen otatukseen tyyppiä Capulet vs. Montague.

Yhtä ja toista muutakin tarinanikkareilla on ollut hukassa, sillä Virvan ja Vellun love storyn kehittely kaikkine uhkineen ja lopun tulvakatastrofeineen kulkee lähes kliseisintä mahdollista tietä hamaan loppuun asti.

ELEMENTALIN AINOA hauskuus on juuri elementtien ominaisuuksiin liittyvässä sanallisessa helskyttelyssä, joka tosin loputtomasti vyörytettynä alkaa ajan myötä uuvuttaa. Silti pitää nostaa hattua elokuvan suomennoksesta vastaavan Ari Heinlahden ponnisteluille. Oma suosikkini on kun Wade ja Virva menevät treffeillä elokuviin: katsottavana on klassikko ”Tide and Prejudice”, joka suomentuu nonsense-hengessä ”Kylpeys ja ennakkoluulo”.

Kuvallisestikaan Elemental ei jaksa yllättää. Tuli- ja vesiaiheiset oivallukset huvittavat hetken, mutta ideavirta kuivuu pian. Alussa pienessä roolissa esiintyvien veikeästi hahmotettujen maaolentojen isompaa panosta jäin kaipaamaan. Se Element Cityn neljäs ”etninen väestönosa” eli ilmaporukka on kokonaisuudessa lähinnä ihan ilmaa.