Millainen oli Spede Pasasen visio ennen Uuno Turhapuroja? Jonkinlainen vastaus saattoi löytyä vielä hiljattain Speden saluunasta, jonka Pasanen perusti Kouvolaan 1967.

Länkkäriteemainen kapakka kytkeytyi hengeltään varhaisiin Spede-tuotoksiin, joita leimasi seikkailullinen poikahuumori ja lajiparodiointi, jotka sitten Turhapuron arkitodellisuuden myötä jäivät taka-alalle.

Samana vuonna 1971, kun Spede myi osuutensa saluunasta, valmistui surullisenkuuluksikin mainittu hiekkakuoppawestern Hirttämättömät, viimeinen spedeily ennen Uunoja.

Joku voi ehkä pitää tätä pyhäinhäväistyksenä, sillä Spedeen ei ole juuri koskettu. Siinä hän ei ole kuitenkaan yksin. Suomalaisten originaalielokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat harvassa. Eri asia ovat Juhan ja Tuntemattoman sotilaan tapaisten romaanien sovitukset.

Vesa-Matti Loirille, joka juuri tänään saa kantapöytänsä ja nimikkomenunsa ravintola Eliteen, Hirttämättömät merkitsi pitkän taiteilijanuran ainoaa krediittiä elokuvaohjaajana.

VUODEN 1971 kriitikot pitivät Hirttämättömiä lähes yksituumaisesti siihenastisen Spede-huumorin umpikujana. Itse olen nähnyt sen päinvastoin tietynlaisena hetkellisenä vapautumisena, ytimen kirkastumisena.

Ankaran tiivis ja tiheä tapahtumaympäristö Lohja-Ruduksen hiekkakuopilla Sondbyssä Porvoon maalaiskunnassa toivat elokuvaan liki absurdia tehoa, jota tekijät eivät ehkä hakeneetkaan – jossa teos ikään kuin kirjoitti itse itseään. Lopputuloksesta, joka tiettävästi enemmän oli Loirin vastuulla, saattoi sitkeästi ruutujen väleihin tuijottaessaan tavoittaa jopa Samuel Beckettin minimalistista ilmaisua muistuttavia piirteitä. Modernin olemassaolon perimmäinen kysymystenasettelu väijyi viattomassa huvittelussakin.

Alénin näkemyksessä tämän katsomiskulman mahdollisuudesta ei ole hiekanmurustakaan jäljellä. Rajatun kokonaisuuden tuntua ei ole, eksistentiaalisempaa kaikupohjaa ei löydy ja kuvat virtaavat niiin kuin ne nykyään tuppaavat tekemään – vailla vivahteita, ilman ihmeen tuntua. Missään vaiheessa ei synny illuusiota, että hiekkakuopilta ei olisi todellista ulospääsyä. Catering-kärryn tuoksun voi aistia joka kuvasta.

Yleisilmeeseen Alén yrittää tuoda väriä kerronnallisella jipollaan mainoskatkoilla, jotka tuovat varmasti monillle mieleen Spede-elokuvien keskeisen katselukontekstin. Missäpä muualla niitä enää näytetäänkään kuin televisiossa. Onhan päivityksessä mukana myös MTV3, joka vaalii Spede-tuotantojen oikeuksiaan huomattavasti uskollisemmin kuin muuta historiaansa.

UUSI HIRTTÄMÄTTÖMÄT on yllättävän raskas ja yksiulotteinen kokemus. Siinä missä Spede, Vesku ja Simo Salminen velmuilivat kolmistaan, nyt huumori jää lähes täysin Yksinäistä ratsastajaa näyttelevän Aku Hirviniemen vastuulle. Tonto-apuria tulkitsevasta Alénista ei kipinöi juuri minkäänlaista vastavoimaa. Hirviniemen show Vesku-imitaatioineen ja autotune-tekniikalla vitsailuineen on niin läpitunkeva ja kuviteltuja massoja kosiskeleva suoritus, etten ihmettele, jos pääosa-Jussi jää saamatta, mutta kvanttifysiikan mittapuilla betoni-Jussi astuu mahdollisuutena lähemmäs.

Jos pystyt kuvittelemaan mielessäsi korkealle kohoavaa hiekkaa, jossa jokaisen yksittäisen kasan takaa pilkahtaa Hirviniemi kerta kerralta huonompine vitseineen, olet jo melkein nähnyt elokuvan.

Yhdistetyssä lehdistö- ja kutsuvierasnäytöksessä, jota monet katsoivat lännenhatut päässä, ajoittain naurahdeltiin. Erään naurajan äänessä oli todellisen Spede-asiantuntemuksen kaikuja, mutta hän hiljeni alkupuolen jälkeen. Itse samastuin takanani istuneeseen pikkutyttöön, joka totesi pariin kertaan kirkkaalla äänellään: ”Tää ei naurata”.

Ongelmallisinta kuitenkin on, ettei Alénin Hirttämättömissä ole miljööntajua. Pasanen ja Loiri ja kuvaaja Kari Sohlberg osoittivat aikanaan, kuinka hiekkakuopat ovat erikoisia, jännittäviä paikkoja, jotka antavat paperisemmallekin mielikuvitukselle kehän, jota kiertää.

Enemmän kuin kiehtovaa edeltäjäänsä, uusi Hirttämättömät muistuttaa Ishtaria (1987), farssimaista fiaskoa, jossa Hollywoodin tähtinäyttelijät uunoilivat kamelin kanssa aavikolla. Siinä haaskattiin rahaa.