Siinä nykyelokuvassa ei niin kovin tuoreesta aiheesta eli ikäihmisten normien vastaisesta irtiotosta onnistuttiin virittelemään hyvävauhtinen ja tragikoomisesti hauska road movie.

Sama ohjaaja, osin sama käsikirjoitustiimi (nyt Tolan ja Aleksi Bardyn rinnalle on tullut Armi elää! -elokuvan kässäristä Jussi-palkittu Karoliina Lindgren) ja pitkälti samat pääosanesittäjät ovat nyt tehneet jatko-osan, entistä syvemmälle Suomeen sukeltavan tien päällä -elokuvan.

Siinä on käynyt niin kuin tällaisissa tapauksissa melkein pääsääntöisesti käy: ykköselokuvan raikkaus ja yllättävyys ovat hiipuneet, tarina tuntuu jo alussa valmiiksi pureskellulta, vanhan kertaukselta.

Itsenäisessä jatko-osassa Teräsleidit – kuin viimeistä päivää syöksytään baanalle sekä kuolemaa pakoon että mennyttä elämää etsimään. Inkeri näet kuulee vahingossa sairaalassa olevansa kuolemansairas, ja niinpä hän lähtee jäljittämään kadoksiin joutunutta käsikirjoitustaan, josta on ollut määrä tulla jatkoa hänen erittäin autofiktiiviselle Vapaa tyttö -romaanilleen.

Viimeinen sana ja definitiivinen totuus on saatava sanottua ennen kuin loppu koittaa. Myös makkelointiuhan alle joutuneen ykköskirjan varastokappaleet olisi hyvä saada siinä sivussa turuilla ja toreilla myydyksi.

Tie vie aina Rovaniemelle saakka.

Inkerin viiltävän kyyninen Raili-sisko on taas reissussa mukana, mutta ykkösosassa seikkailleesta vanhimmasta sisaresta Sylvistä on tässä tarinassa jo aika jättänyt. Häntä ”paikkaa” Railin kodinhoitaja Kerttu, jota esittävä Sanna-Kaisa Palo on kuusvitosena triossa miltei juniorisarjaa. Kerttu jää tarinassa aika lailla syrjästäkatsojaksi, mikä on harmi, sillä hahmossa olisi ainesta enempään esilläoloon.

Enemmän tilaa saa kolmikon matkaansa eli kuskiksi nappaama sympaattinen ikämies Matti (Eero Saarinen), joka tietysti alkaa tuntea vetoa Inkerin suuntaan.

Vanhusten revittelyistä polttaa kotikentällä tälläkin kertaa hihojaan Inkerin kontrollifriikki ja uhriutumisaltis – sanalla sanoen sietämätön – Maija-tytär (Pirjo Lonka).

TERÄSLEIDIEN TOINEN tuleminen on ykkösosan lailla vähän kuin sekoitus Napapiirin sankarit -elokuvien jätkäkolmikon seikkailuja aikuisemmassa ja feminiinimmässä muodossa sekä Arto Paasilinnan tiettyjä veijariromaaneja. Samansukuisia viboja löytyy esimerkiksi Paasilinnan kirjoista Hurmaava joukkoitsemurha sekä Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä.

Kun Paasilinna alkoi pitkässä tuotannossaan toistaa loppupäässä itseään, niin Teräsleideissä se näyttää tapahtuvan jo heti toisessa osassa. Elokuvan käänteet ovat armottoman ennalta-arvattavia eikä ykkösosassa säväyttänyt naseva dialogikaan enää pure niin tehokkaasti, kun tyypit ja heidän luonteensa ovat jo tulleet tutuiksi.

Veteraaninäyttelijät tekevät edelleen roolinsa pitkän kokemuksen ja itseironiankin tuomalla varmuudella. Tarinan nuoremman polven henkilöt alkavat kuitenkin nyt tuntua kliseisiltä paapovine asenteineen.

Sinänsä on iloinen asia, että elokuvatuottajat ovat huomanneet saman, mikä teattereissa on tiedetty jo ainakin Kvartetti-näytelmästä (481 esitystä, liki 170 000 katsojaa Helsingin kaupunginteatterissa 2002-2011) lähtien: kokenut ja osaava konkarinäyttelijäjoukko on oiva ”sisäänvetoartikkeli”