Sosiaalisen median perusteella vastaus näyttää olevan hämmästyttävän helppo. Syyllinen löytyy vähän sen mukaan, keneltä kysyy.

Viimeksi mainittu tuntuu minusta erityisen vastenmieliseltä. Sen lisäksi, että väitteessä ei ole mitään järjellistä yhteyttä oppimistuloksiin, siinä käytetään lasten osaamiseen liittyvää aitoa huolta keppihevosena vähemmistöjä vastaan.

Populismi toimii juuri näin. Monimutkaiseen ongelmaan tarjotaan yksinkertainen selitys, mielellään sellainen, jossa syyllinen on jo valmiiksi oman poliittisen leirin ulkopuolella.

Samalla syntyy miellyttävä tunne siitä, että ongelmakin olisi helppo ratkaista: poistetaan vain se asia, jonka jo ennestään koimme vääräksi.

PISA-TULOKSET eivät kuitenkaan taivu näin yksinkertaiseen tarinaan.

Taloustieteilijät Tuomas Pekkarinen ja Roope Uusitalo kirjoittivat jo vuonna 2012 suomalaisen peruskoulu-uudistuksen vaikutuksia käsitelleessä artikkelissaan, että Pisa mittaa osaamistasoa ja sen eroja eri maissa, mutta kertoo vain vähän näiden erojen syistä.

Syy- ja seuraussuhteiden selvittäminen vaatii aivan toisenlaista tutkimusta. Tämä tuntuu unohtuvan julkisessa keskustelussa hämmästyttävän helposti.

Pisa kertoo meille nyt kiistatta vakavia tuloksia. Suomalaisten nuorten osaaminen on heikentynyt pitkään. Vuoden 2025 tutkimuksessa Suomi sai luonnontieteissä 504, lukutaidossa 474 ja matematiikassa 469 pistettä.

Olemme edelleen kaikilla kolmella alueella OECD-maiden keskiarvon yläpuolella, mutta pitkän aikavälin suunta on alaspäin.

Eikä kyse ole muutaman viime vuoden kehityksestä, Suomen lasku on jatkunut noin kaksi vuosikymmentä. Sinä aikana Suomessa ovat vaihtuneet hallitukset, pääministerit, opetusministerit, opetussuunnitelmat ja poliittiset voimasuhteet.

SUOMI EI ole myöskään ole kehityksen kanssa yksin. Oppimistulokset ovat heikentyneet laajasti OECD-maissa.

Samansuuntaista kehitystä nähdään myös muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi luonnontieteissä Suomi oli uusimmassa vertailussa edelleen Pohjoismaiden paras, vaikka oma tuloksemme on pitkällä aikavälillä heikentynyt.

Mitä lasten ja nuorten oppimisessa ja kasvuympäristössä on muuttunut Suomessa ja muissa samankaltaisissa yhteiskunnissa?

Meidän pitää pystyä tarkastelemaan samaan aikaan perustaitoja, oppimisen tukea, työrauhaa, opettajien mahdollisuutta keskittyä opettamiseen, lukemisen vähenemistä, digitaalista ympäristöä, lasten ja nuorten hyvinvointia, kotien merkitystä, sosioekonomisia eroja sekä sitä, miten onnistumme tukemaan lapsia, joiden koulukieli ei ole kotona puhuttu kieli.

Maahanmuuttotaustaisten ja kantaväestöön kuuluvien nuorten oppimistuloksissa on Suomessa huomattavia eroja. Sitä ei pidä kiistää eikä väistellä.

Päinvastoin meidän pitäisi kysyä, miksi koulutusjärjestelmämme ei onnistu kaventamaan eroa paremmin ja mitä voisimme tehdä toisin?

Se on kuitenkin aivan eri väite kuin se, että maahanmuutto olisi selitys Suomen kaksi vuosikymmentä jatkuneelle oppimistulosten laskulle.

TOIVOISIN poliitikoilta Pisa-tulosten äärellä ennen kaikkea uteliaisuutta.

Halua ymmärtää ilmiötä ennen kuin päätämme, mistä se johtuu. Myös rohkeutta hyväksyä se mahdollisuus, ettei tutkimustieto tuekaan juuri omaa lempiselitystämme.

Suomalaisen peruskoulun oma historia antaa tähän kiinnostavaa perspektiiviä. Peruskoulu-uudistuksen tavoitteena oli aikanaan vähentää sitä, kuinka paljon lapsen koulutusmahdollisuudet riippuvat hänen vanhempiensa taustasta tai asuinpaikasta.

Pekkarisen ja Uusitalon tutkimustulokset kertovat, että uudistus myös onnistui yhdessä keskeisimmistä tavoitteistaan: se vähensi oppimistulosten riippuvuutta perhetaustasta ja lisäsi sosiaalista liikkuvuutta.

Erityisesti vähemmän koulutettujen vanhempien lapset hyötyivät, eikä koulutetumpien vanhempien lasten osaamisessa havaittu pelättyä heikentymistä.

Myös se, kuinka suomalainen peruskoulu ylipäätään syntyi, on itsessään mielenkiintoista. Ajatus yhtenäiskoulusta esiintyi jo vuoden 1932 oppikoulukomitean mietinnössä.

Sitä käsiteltiin uudelleen vuosikymmenten aikana, laki peruskoulusta säädettiin vuonna 1968 ja uudistus toteutettiin kunnittain vuosina 1972-1977. Samalla uudistettiin opetuksen sisältöjä ja opettajankoulutus siirrettiin yliopistojen kasvatustieteellisiin tiedekuntiin.

Suomen ehkä merkittävintä koulutuspoliittista uudistusta ei siis rakennettu yhden hallituskauden aikana, eikä tämän päivän ongelmiakaan ratkaista sellaisessa. Mitään pikavoittoja ei ole jaettavissa.

Viisitoistavuotiaan Pisa-tulos on vuosien kehityksen lopputulos, ja tänään tehtävän koulutuspoliittisen päätöksen vaikutuksia voidaan joutua odottamaan pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle.

MIELESTÄNI seuraavan suuren suomalaisen koulutuspoliittisen tavoitteen pitäisikin olla kansallinen, yli hallituskausien ulottuva sopu siitä, mitkä asiat peruskoulussa laitamme kuntoon.

Koulutuspolitiikka sisältää arvovalintoja, ja niistä kuuluu käydä poliittista keskustelua, mutta vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme nyt ennen kaikkea halua selvittää, miten lasten maailma ja oppimisen edellytykset ovat muuttuneet ja miten koulun pitää muuttua niiden mukana.

Myös opettajankoulutuksen on pysyttävä tässä muutoksessa mukana. Tämän päivän opettaja voi astua luokkaan, jossa oppilaiden kieli- ja kulttuuritaustat, oppimisen tuen tarpeet ja valmiudet eroavat toisistaan valtavasti. Samassa luokassa voi olla lapsia yli kymmenestä eri kielitaustasta.

Miten koulutamme tulevan opettajan niin, että hänellä on todelliset valmiudet opettaa tällaisessa luokassa? Miten annamme hänelle välineet vahvistaa jokaisen lapsen koulukieltä ja perustaitoja niin, ettei samalla opetuksen vaatimustasosta tarvitse tinkiä?

Meidän pitäisi olla yhtä mieltä siitä, että jokaisen lapsen tulee saada riittävät luku-, kirjoitus- ja laskutaidot, unohtamatta varhaista ja toimivaa oppimisen tukea, opettajien mahdollisuutta opettaa, turvallista työrauhaa sekä sitä, ettei yhdenkään lapsen tulevaisuus ratkea hänen taustansa perusteella.

Suomalaista peruskoulua on arvosteltu lähes sen syntymästä lähtien. Pekkarinen ja Uusitalo huomauttavat kiinnostavasti, että kritiikki oikeastaan hiljeni vasta Suomen ensimmäisten loistavien Pisa-tulosten jälkeen.

Nyt tulosten heikennyttyä Pisasta etsitään jälleen todistetta sille, kuka oli väärässä. Tarvitsemme malttia selvittää, mikä toimii, rohkeutta muuttaa sitä, mikä ei toimi, ja ennen kaikkea kykyä tehdä päätöksiä, joiden tuloksia joku toinen hallitus aikanaan saa kunnian esitellä.

Kirjoittaja on viestintäasiantuntija, kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja SDP:n puoluevaltuutettu Vaasasta.