Tarinassa vilisee näennäisen tasavertaisia henkilöitä, mutta selvään pääosaan nousee konkurssin kokenut tyhjätasku toimitusjohtaja (Hannu-Pekka Björkman) ja hänen henkilökohtainen häpeänsä. Teema suomalaisen miehen epätoivoisesta yrityksestä pelastaa nahkansa ja kasvonsa hinnalla millä hyvänsä on tuttua Hotakaista, jonka alakuloa Lehtola koettaa keventää paikoin aggressiiviseksi menevällä ilottomuudella.

Rahansa menettänyt Pekka Malmikunnas tunkeutuu hautajaisiin kuokkavieraaksi, huiputtaa ravintoloita ja yöpyy purkua odottavassa rakennuksessa. Risaisissa kengissä ja huonosti istuvassa puvussa kulkeva ahdistunut mastodontti ei suostu lähtemään eikä avautumaan. Taipumattoman suomalaisen miehen Omertan laki pätee.

Hymytön haamu on modernien slushien tarpeettomaksi tekemä muinainen kaupparatsu ja sinänsä kokonaisen elokuvan arvoinen traaginen näkökulma unohdettujen viisikymppisten työttömien armeijaan. Ikävä kyllä hän ei ole sympaattinen. Siksi Malmikunnas on enemmän julma pyrkyri kuin hyvää tarkoittava luuseri.

Muu henkilögalleria pikemminkin hajottaa kuin laventaa elokuvaa. Armi Toivasen ja Ria Katajan sisarushahmot jäävät tylsiksi sivullisiksi, vaikka lesbosuhteesta mustaan naiseen tiristetään aluksi vitsiä. Leena Uotila ja Asko Sarkola huseeraavat hiukan höpsähtäneinä eläkeläisvanhempina ilman tarkoitusta. Kolmen sukupolven tarinat eivät yhdy Töölön synttärijuhlissa.

Lehtolan elokuvat hakevat Matti Ijäksen teosten perushumaania virettä, mutta syvätarkkuus ja koskettava inhimillisyys uupuvat televisioelokuvamaisista toteutuksista.