Erilaisia kokeiluja on tehty esimerkiksi kestävän kehityksen budjetoinnissa, hyvinvointibudjetoinnissa ja tasa-arvobudjetoinnissa. Maiden lähestymistavat eroavat kohdennukseltaan ja kattavuudeltaan. Myös toteuttamistavoissa on eroja. Lisäksi käsitteistö on osin vielä vakiintumatonta. Ilmiöpohjainen budjetointi on suomalainen käsite, eikä sitä esiinny kansainvälisessä kielenkäytössä.

Lähestymistavoilla on kuitenkin yhteinen nimittäjä. Ilmiöpohjaisuuden avulla pyritään vastaamaan kokonaisvaltaisemmin, systeemisemmin ja budjettirakenteen sektorirajat ylittäen sellaisiin monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai ilmiöihin, jotka eivät ratkea minkään yksittäisen hallinnonalan omin toimin tai voimin.

Tällaisia ovat esimerkiksi hyvinvointi, sosiaalinen epätasa-arvo tai ilmastonmuutos. Monien selvitysten mukaan toiminnan siiloutuminen heikentää toiminnan vaikuttavuutta ja tehokkuutta. Tämä näkyy ministeriöissä, alueilla ja kunnissa.

Ilmiöpohjainen budjetointi auttaisi myös kuntien, hyvinvointialueen ja järjestöjen yhdessä tekemisen konkretisoimisessa.

LAINSÄÄDÄNTÖ velvoittaa hyvinvointialueita tekemään yhteistyötä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä kuntien sekä alueella toimivien muiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien julkisten toimijoiden, yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa.

Lain mukaan hyvinvointialueiden on myös edistettävä hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja vaikutusmahdollisuuksia.

Hyvinvointialueet ja kunnat ovat nyt sellaisessa murrosvaiheessa, joka vaatii paljon tulevaisuusviisautta eli kykyä, taitoa ja uskallusta katsoa tarpeeksi kauas. Hyvinvointialueita, kuntia ja järjestöjä yhdistää yhteinen tavoite – ihmisten hyvinvointi – ja siksi terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä sekä ennaltaehkäisevässä toiminnassa on rakennettava yhteinen toiminta-areena.

Aiemmin puhuttiin rajapinnoista eri toimijoiden välillä, mutta tästä käsitteestä on syytä luopua ja puhua mieluummin yhdyspinnoista ja kumppanuuksista. Rajoilla on helppo heittää asioita toisen tahon hoidettavaksi ja sortua osaoptimointiin.

OSAOPTIMOINTI on ilmiö, jossa yksittäinen toimija varmistaa oman hyödyn ottamatta huomioon koko järjestelmän kannalta parasta ratkaisua.

Osaoptimoinnin riski on olemassa, kun esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen, omaishoitajien jaksamisen tukeminen tai lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn palvelut jakautuvat kunnan ja hyvinvointialueen vastuille.

Mikäli jompikumpi (tai joku) toimija ei omia kustannuksia säästääkseen tarjoa näihin riittävän laadukkaita palveluja, aiheutuu lisäpalvelujen tarvetta ja kokonaiskustannusten kasvua joka tapauksessa julkisen sektorin vastattavaksi. Samoin, jos ei osata hyödyntää järjestöjen osaamista osana tätä kokonaisuutta, voi käydä yhtä huonosti.

Järjestöissä olevaa osaamista ja asiantuntijuutta ei ole vara menettää, sillä ilman järjestöjä moni ihminen jää vaille tarvitsemaansa apua. Järjestöissä on myös paljon sellaista tietoa ja osaamista, mitä missään muualla ei ole. Nyt on tärkeää, että kaikki palveluketjut saadaan toimimaan sujuvasti.

Palveluiden on toimittava yhteen riippumatta siitä, mikä taho palveluja järjestää. Näin voidaan estää siiloutuminen ja ihmisten jääminen palvelujen ulkopuolelle. Toisaalta voidaan varmistaa, ettei järjestetä toisista tietämättä päällekkäisiä palveluja.

Selkeät sopimukset eri toimijoiden roolista tehostavat niukkojen resurssien tehokasta käyttöä. Myös eri tahojen rahoituksesta voidaan tällä yhteisellä areenalla sopia eli edetä kohti ilmiöpohjasta budjetointia.

KÄYTÄNNÖSSÄ ilmiöpohjaisessa budjetoinnissa sovitaan toimijoiden kanssa tietyn asian ympärillä yhteiset tavoitteet, tehdään selkeä työn- ja vastuunjako sekä päätetään samassa yhteydessä, millä resursseilla kukin taho on mukana toiminnassa. Myös toiminnan johtaminen ja jatkuva arviointi sekä talouden seuranta on sovittava ja kirjattava.

Käytännössä tämä on lähellä hankemaailman toimintatapaa, mutta tässä toiminta toteutuu virallisten budjettien ja budjetoinnin kautta – ei ulkopuolisena rahoituksena.

Toiminta lähtee liikkeelle ilmiön, johon halutaan muutosta, tunnistamisesta. Sitten kootaan yhteen eri tahojen edustajat, jotka lähtevät edellä kuvatun prosessin mukaan toimimaan. Tämä kannustaa myös pohtimaan, miten ilmiötä lähestytään uusien näkökulmien kautta. Esimerkiksi kulttuurin ja taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksista on paljon tutkimuksellista näyttöä, mutta tutkimustieto ei ole riittävästi siirtynyt käytäntöön.

Kunnan kulttuuritoimella, järjestöillä ja kulttuurialan ammattilaisilla on paljon annettavaa terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen.

NIUKKUUS usein kaventaa ajattelua ja estää luovuutta. Nyt elämme taloudellisen niukkuuden aikaa. Jokainen hyvinvointialue ja kunta joutuu tekemään päätöksiä kulujen kuriin saamiseksi ja riskinä on, että kuluja leikataan miettimättä vaihtoehtoiskustannuksia.

Nyt tarvitaan toimintakulttuurin ja rakenteiden muutosta, uutta tapaa ajatella, toimia ja johtaa. Väärällä tavalla ja vääristä asioista säästäminen voi tulla erittäin kalliiksi ja siksi nyt tulisi uskaltaa investoida terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Hyvinvointitalous tulee saada perinteisen talousajattelun rinnalle.

Kirjoittaja on Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen valtuuston puheenjohtaja.