Pitkän, mutta ei yhtään siltä tuntuneen illan langat olivat tiukasti Uotisen – tai pitäisikö tällä kertaa sanoa vain Jorman – taitavissa käsissä. Siksi hienojen ja välillä hyvinkin henkilökohtaisen oloisten esitysten virta soljui hallitusti ja takeltelematta, mahtipontisuuteen tippaakaan sortumatta.

Jorma sekä juonsi illan että esiintyi. Otteissa teoksista Mies, jota ei koskaan ollut ja La Diva oli sekä ajatuksia, varmaotteista karismaa että hienovaraista itseironiaakin. Yhteinen taitava ja koskettava lauluosuus Helena Lindgrenin kanssa herkisti niin katsojan kuin melkein esiintyjätkin.

Erityisesti mieleen jäivät kahden nuoren ja lahjakkaan tanssijan sooloesitykset. Kansallisbaletin tanssija Atte Kilpinen on jo näyttänyt kyntensä ja hänen tulkintansa jo lähes ikonisesta soolosta teoksessa Ballet Pathétique oli upea. Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen nuoren tanssijan Erika Pastelin esitys toisesta melkein yhtä legendaarisesta soolosta Blue Ballerina oli mykistävä. Teknisesti taitava ja tulkinnallisesti värisevän herkkä.

Gaalaan toivat omat henkilökohtaiset tanssilliset tervehdyksensä ja kiitoksensa myös neljä Jorman pitkäaikaista kollegaa, yhteistyökumppania ja ystävää: Carolyn Carson, Tero Saarinen, Andrea Ladányi ja Jyrki Karttunen. Hienoista esityksistä nauttiessamme emme ehkä täysin tajunneet kuinka ainutlaatuisia ne olivat. En usko, että toiste on mahdollista nähdä vaikkapa Carsonin ja Saarisen yhteistä duettoa.

Jäähyväsgaalan päättyessä kimaltelevaan konfettisateeseen ja Jorman ”viestikapulana” Riku Lehtopolulle ojentamaan kultaiseen saappaaseen ei voinut välttyä ajatukselta yhden aikakauden päättymisestä Tanssiviikon historiassa. Se on ollut taiteellisesti tasokas, rikas ja monipuolinen. Sen pohjalta on hyvä lähteä suuntaamaan eteenpäin seuraaviin viiteenkymmeneen vuoteen.