Tässä puheenvuorossa on oikeastaan kaksi punaista lankaa ja niistä johdettavat kaksi väitettä: Ensinnäkin väitän, että alueellisesti rajat ovat jatkuvasti muuttuneet yhä vähämerkityksellisemmiksi, joten meidän on ajateltava ja toimittava yhä enemmän glokaalisti. Tämä tarkoittaa paikallisen toiminnan (lokaalin) tason yhdistämistä paitsi kansalliseen niin myös kansainväliseen (globaaliin) kehitykseen. Toinen väitteeni on se, että vaikka sosialidemokratian arvot ovat kestävät, niin toimintatapoja ja tavoitteita tulee jatkuvasti tarkastella kriittisesti – ja tarvittaessa muuttaa niitä.

Keski-Suomen piirin synnyssä taustalla oli vuoden 1906 vaaliuudistus, jonka jälkeen Keski-Suomen kunnat Jyväskylästä Pohjoiseen sekä joukko Etelä-Pohjanmaan kuntia muodostivat yhdessä Vaasan läänin itäisen vaalipiirin. Suomen vaaliuudistuksen taustalla puolestaan olivat suuret maailmanlaajuiset mullistukset, erityisesti Venäjän tilanne ja sieltä meille levinnyt suurlakko. Vuodesta 1960 lähtien vaalipiiri on käsittänyt Keski-Suomen maakunnan alueen. Ensimmäisessä piirikokouksessa Jyväskylässä päätettiinkin perustaa paitsi kunnallistoimikunnat eri kuntiin niin myös agitaatiotoimikunta hoitamaan kiertävien puhujien palkkaamista. Piiri peri jonkin aikaa myös erillistä agitaatioveroa. Agitaatio tuottikin tulosta, kun yhteiskunnalliset olosuhteet olivat sille otolliset eli yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus oli suurta. SDP sai ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 koko maassa 37,0% kannatuksen, Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä 48,1% ja Keski-Suomessa peräti 59,7%. Tästä lähtien puolueen kannatus oli jatkuvasti Keski-Suomessa suurempaa kuin Suomessa keskimäärin, joskin toki trendi on viime vuosikymmenet ollut täälläkin laskeva. Kannatus oli suurta sekä kaupungeissa että maaseudulla, vaikkakin Jyväskylän kaupungissa enemmistö kannatti pitkään porvarillisia puolueita.

On huomattava, että vaikka sosialidemokratia oli aluksi radikaali ja populistinen liike, siihen kuului myös vahva sivistyksen ja valistuksen eetos. Tämä erottaa vahvasti sekä varhaisen työväenliikkeen (joka myöhemmin hajosi revisionistisiin sosialidemokraatteihin ja vallankumouksellisiin kommunisteihin) että maalaisliiton (josta myöhemmin kehittyi Suomen Keskusta) perussuomalaisista, jotka eivät edes yritä perustella politiikkaansa järkisyillä. Oikeistopopulismin nousu on nykyään eurooppalainen ja maailman laajuinenkin ilmiö, jossa tiedolla ja totuudella ei ole juuri mitään arvoa.

Suomalaisten sosialidemokraattien ensimmäiset vuosikymmenet olivat taistelua demokratian puolesta, mutta vähitellen painopiste siirtyi sosialistisiin tai ainakin sosiaalisiin uudistuksiin.  Tätä kansanvaltaa puolustavaa taistelua käytiin sekä vasemmalle että oikealle.

Vuoden 1918 sisällissota (jota voidaan eri näkökulmista kutsua myös muun muassa punakapinaksi, vallankumousyritykseksi, luokkasodaksi ja vapaussodaksi) oli traaginen virhe vanhalta työväenliikkeeltä, vaikkakin sille tietysti oli pidempiaikaiset yhteiskunnalliset ja välittömät poliittiset syynsä.  Sisällissota johti myös työväenliikkeen jakautumiseen Neuvostoliiton johtamiin vallankumouksellisiin kommunisteihin ja reformistisiin sosialidemokraatteihin, jotka kävivät seuraavat vuosikymmenet kamppailua työväenliikkeen johtoasemasta. SDP oli onneksi tässä yleensä voitolla.  Kovin kamppailu äärivasemmiston kanssa käytiin toisen maailmansodan jälkeisinä, niin sanottuina vaaran vuosina. Keski-Suomessakin toteutettiin varsin menestyksellisesti ”taistelevan sosialidemokratian” – kampanjaa vuosina 1946 ja 1947, jonka avulla padottiin äärivasemmiston vyörytys kohti ”kansandemokratiaa” eli kommunistisen puolueen diktatuuria. Toisaalta varsinkin 1960- ja 1970- luvuilla teimme varsin hedelmällistä yhteistyötä kommunistien ja kansandemokraattien kanssa.

Toisaalta demokratiaa uhattiin myös oikealta. Sisällissodan voittaneen valkoisen puolen oikeistolaisin osa halusi monarkiaa ja vastusti demokratiaa, joten se pettyi 1920-luvun kehitykseen pahasti.  Heistä kehittyi suomalainen äärioikeisto ja lopulta Lapuan liike, jolla oli tietysti myös kansainväliset esikuvansa. erityisesti Saksan kansallissosialismi ja Italian fasismi.  Sosialidemokraatit ja maltilliset porvarit onnistuivat kuitenkin tukahduttamaan äärioikeiston nousun.  On kiinnostavaa huomata, että myös Keski-Suomessa äärioikeistolla oli vahvaa kannatusta. Täällä oli niin sanottu Jyväskylän kapina vuonna 1932 ja Viitasaarella oli tärkeä asema yhtenä suomalaisen fasismin keskuksista.

SDP:n tavoitteissa tuotantovälineiden sosialisointi jäi vähitellen taustalle ja lopulta siitä käytännössä luovuttiin, kuten oikeastaan kaikissa eurooppalaisissa veljespuolueissammekin.  Sosialidemokraatit olivat viimeistään 1980-luvulle tultaessa hyväksyneet demokraattisesti säädellyn markkinatalouden, jota voidaan kutsua myös sekataloudeksi, koska julkinen sektori on myös siinä erittäin merkittävä.  SDP onkin kannattanut markkinatalouden täydentäjäksi vahvaa hyvinvointivaltiota, jota kohti johtaneita uudistuksia toteutettiin ennen kaikkea 1960- ja 1970-luvuilla. Samalla on huomattava, että työttömyydestä on tullut kesto-ongelma, joka uhkaa hyvinvointivaltion rahoituspohjaa sekä tietysti myös monien ihmisten toimeentuloa. Keski-Suomessakin tämä ongelma on ollut suuri, ja siitä onkin tullut piirikokousten ja muidenkin kokousten kestoaihe.

Sosialidemokratian historia ollut vahvaa yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta myös epäoikeudenmukaisten rakenteiden ja asioiden vastustamista.  SDP sai alkunsa protestiliikkeenä, jonka tavoitteen oli toimia kapitalismia ja sen aiheuttamaa työläisten sortoa vastaan.  Toisaalta SDP oli alusta lähtien myös vahva uudistusliike, joka asetti kunnianhimoisia tavoitteita – ja saavutti niitä. Suomen itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet olivat taistelua demokratian puolesta, mutta vähitellen painopiste siirtyi sosialistisiin tai ainakin sosiaalisiin uudistuksiin.  Kaiken kaikkiaan voidaan väittää, että SDP on ollut vahvasti vaikuttamassa siihen, että Suomi lukeutuu nykyisin maailman parhaisiin yhteiskuntiin.   Tästä on todisteena toistuvat kansainväliset kilpailukyky-, koulutus-, hyvinvointi- ja onnellisuusvertailut, joissa Suomi lähes poikkeuksetta sijoittuu maailman kärkijoukkoon. Toki tämä on vaatinut myös yhteistyötä, jota sosialidemokraatit ovat tehneet oikeastaan kaikkien merkittävien puolueiden kanssa, poislukien nationalistiset, konservatiiviset ja osin rasistiset perussuomalaiset.

Historia on kiinnostavaa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on miettiä sitä, miltä näyttää sosialidemokratian ja SDP:n tulevaisuus.  Sitä voidaan lähteä miettimiään vaikkapa käsitteen ”työväenliike” kautta. Onko enää ”työväkeä”? Jos ja kun sitä edelleen on, se on hyvin erilaista kuin 1900-luvun alun maataloustyöväestö tai torpparit ja valtaosin erilaista kuin 1970-luvun teollisuustyöläiset tai toimihenkilöt. Tämän muutoksen taustalla ovat muun muassa globalisaatio, koulutustason nousu ja työelämän pirstoutuminen.  Entä onko enää ”liikettä”? SDP ei ole enää aikoihin tavoitellut tuotantovälineiden sosialisointia, mutta sen sijaan se on toteuttanut legendaarisen vuoden 1903 Forssan ohjelman toimeenpano-osan lähes kokonaan, joten sieltä ei ainakaan kannata etsiä vastauksia.  Löytyykö sosialidemokraateille uutta tarkoitusta, visiota ja draivia vai käykö sosialidemokratialle kuten liberalismille tai kommunismille? Liberalismihan onnistui länsimaisissa demokratioissa tuomaan keskeisistä ideoistaan valtavirtaa, jolloin useimmat puolueet ovat eri painotuksin omaksuneet sen tavoitteita, mutta samalla itsenäisten liberaalien puolueiden merkitys on vähentynyt merkittävästi.  Kommunismi puolestaan pohjimmiltaan romahti ehkä siihen, että teorian ja käytännön ristiriita kasvoi liian suureksi, jolloin kulisseista ja valheesta tuli totuutta ja keskustelua tärkeämpää.  Uskoakseni molemmat haasteet uhkaavat sosialidemokraatteja, mutta ne voidaan myös torjua. Joka tapauksessa sosialidemokratian vaikeudet ovat yleiseurooppalainen – ja laajempikin – ilmiö. Toisaalta esimerkiksi USA:n demokraattiseen puolueen ohjelma ja Kanadan liberaalihallituksen toiminta muistuttavat kovasti sosialidemokraattisia ajatuksia, joille siis näyttää Pohjois-Amerikassa olevan kasvava kysyntä.

Millaiseen maailman olemme sitten menossa? Työelämän muutos on edelleen kiihtymässä, kun  globalisaatio, digitalisaatio, robotisaatio ja tekoälyn kehitys pääsevät toden teolla vauhtiin.  On syytä miettiä, löytyykö kaikille työkykyisille ja -haluisille ylipäätään tulevaisuudessa työtä? Jos ei löydy, niin mihin heidän toimeentulonsa nojaa? Äärivoimien nousu on valitettavasti tosi-asia. Kommunismi oli pitkään demokratioiden suurin uhka, mutta nyt nousee sekä islamismi että äärioikeisto (USA:ssa Donald Trump, Euroopassa muun muassa Puola ja Unkari, myös Suomessa on kasvussa).  Venäjällä ja Turkissa nationalistinen diktatuuri on jo vallassa ja rautakorko painaa kansalaisia lokaan yhä pahemmin.  Usein onkin väitetty, että nykyaika muistuttaa 1930-lukua. Historia ei tietysti toista sellaisenaan itseään, mutta valitettavasti yhtymäkohtia tuohon aikaan on varsin paljon.

Oikeastaan kaiken toiminnan yllä leijuu kuitenkin kestävän kehityksen vaade.  Maailman väkiluvun kasvu pysähtynee noin 11 miljardiin ihmiseen, mutta me elämme jo nyt yli maapallon luonnonvarojen, joten tarvitsemme aivan uudenlaista resurssiviisautta ja kiertotaloutta. Samalla myös hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen on pakko sitoutua, mikä nyt onneksi näyttääkin Pariisin sopimuksen kautta etenevän.

Maailman suuri kehitystrendejä yhdistävä tekijä on läpitunkeva kansainvälistyminen.  Toisaalta tämä kansainvälinen kehitys on yhä selvemmässä yhteydessä paitsi kansalliseen niin myös paikalliseen tasoon. Tämän takia vaikkapa kuntapolitiikassakin pitäisi pystyä katsomaan asioita varsin laajasti – ja toteuttamaan esimerkiksi resurssiviisauteen tai järkeviin energiaratkaisuihin liittyvää politiikkaa. Sanomattakin lienee selvää, että koulutukseen ja osaamiseen panostaminen on tänään vähintään yhtä tärkeää kuin vaikkapa sata vuotta sitten.  Joka tapauksessa sosialidemokratian ei kykene vastaamaan näihin asioihin, jos se ei ole halukas – tai oikeastaan innokas – yhä tiiviimpään ja jatkuvampaan kansainväliseen yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen, erityisesti demokratioiden välillä. Nyt on aika olla kansainvälisiä myös arjen käytännöissä eikä vain teorioissa ja juhlapuheissa.

SDP tosiaankin tarvitsee uusia ajatuksia. Ja onneksi niitä onkin, kuten esimerkiksi kansanedustaja Timo Harakan Liike 2020 – visio, josta tässä lainaus: ”Vakaumukseni on, että mahdollisuuksien tasa-arvo on Suomen tärkein kilpailukykytekijä – varsinkin kun sanaparin molempia osia painotetaan yhtä vakavasti. Vakaumukseni on, että yhteiskunnan ja markkinoiden kesken on luotavissa keskinäisen kunnioituksen sopimus, jota perinteinen etujärjestöjen kabinettikoneisto tukee, jos kykenee. Fiksu valtio takaa mahdollisuuden yksilöille ja yrityksille. Fiksu valtio antaa kansalaisille tilaa ja turvaa.
Sosiaalidemokraattisella liikkeellä on nyt ratkaiseva hetki. Jos haluamme vastuuta, meillä on oltava vastauksia. Monet teollisen ajan uskomukset taloudesta ja työstä saavat luvan väistyä, meidän on katsottava todellisuutta silmiin. Seisomme meren rannalla, surffilauta kainalossa. Nyt on oltava valmis, sillä uusi aalto lähestyy”.

Joka tapauksessa sosialidemokratian arvot eli vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo, kansainvälisyys ja rauha ovat edelleen kestäviä. Keski-Suomi, Suomi, Eurooppa ja maailma tarvitsee sosiaalista ja demokraattista politiikkaa vähintään yhtä paljon kuin aiemminkin. Miten SDP hyödyntää tämän tarpeen? Ainakin pitää olla valmis tarkastelemaan sekä puolueen sisäisiä toimintatapoja että yhteiskunnallisia rakenteita kriittisesti – ja tarvittaessa muuttamaan niitä. Uskon, että jälleen kerran kykenemme tähän, jolloin voimme jatkossakin juhlia menestyksellistä sosialidemokratiaa Keski-Suomessa, Suomessa ja koko maailmassa. Eteenpäin!

Käyttämiäni lähteitä

Harakka, Timo, Liike 2020. Uusi aalto. Mustemaalari. Suomen sosialidemokraattisen sanomalehtimiesliiton vuosikirja 2016.

Outinen, Sami, Sosiaalidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosiaalidemokraattien politiikassa Suomessa 1975 – 1998. Helsinki 2015.

Patrikainen, Seppo ja Joensuu, Miikka, Se olkoon vapauden työ. Vaasan läänin itäisen vaalipiirin sosiaalidemokraattinen piirijärjestö ja SDP:n Keski-Suomen piiri 1906-2006. Jyväskylä 2007.

Siironen, Miika ja Jussila, Petri, Neljä päivää Jyväskylän poliittisessa elämässä. Teoksessa Suomalaisen Suomen pääkaupunki. Rakentuva ja politisoituva Jyväskylä.Toim. Valtonen, Heli ja Hämäläinen, Johanna. Jyväskylä 2003.

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko ja Roselius, Aapo, Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki 2016.

Sitran megatrendilistaus: http://www.sitra.fi/tulevaisuus/megatrendit