Viikilän esikoinen, Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) edusti perinteisempää proosaa ja kakkosromaani Taivaallinen vastaanotto (2021) kokeellisempaa otetta.

Uusi Hiekkalinnat – Erittelyjä rakkausromaania varten yhdistelee esikoisromaanin pohdiskelua kakkoskirjan katkelmallisuuteen. Lähtöasetelma on tällä kertaa kliseinen. Nuorempi nainen ja vanhempi mies ryhtyvät kiellettyyn suhteeseen, ja löytävät toisistaan ilon. Heidän rakkautensa jää hetkelliseksi, mutta jättää pysyvän jäljen.

Ollaan Viron Pärnussa, jonne romaania kirjoittava nainen on muuttanut, ja jonne arkkitehtina työskentelevä mies rakentaa loma-asuntoa. Kummallakaan heistä ei tunnu olevan pulaa rahasta. He harrastavat väkivaltaista seksiä, lorvivat, riitelevät ja yrittävät päättää sitoutumisesta.

KIRJASSA KYSYTÄÄN, miksi meidän on niin vaikea rakastaa? Vilpittömyys parisuhteessa, oli se sitten pinnallinen tai syvällinen, osoittautuu lähes mahdottomaksi tavoittaa. Elämää rakennetaan hiekalle, siitä todennäköisesti Viikilän kirjan nimi. Naiset ovat miehiä henkisesti vahvempia, sillä edellisiä yksinäisyys ei aja välittömään vapaaseen pudotukseen.

Romaanin nimettömäksi jäävä nuorehko kertoja kaipaa vaikeaan sairauteen kuollutta isäänsä. Ei liene sattumaa, että isä ja Pärnun rakastettu Juhani ovat syntyneet samana vuonna. Viikilä leikkii tälläkin kliseellä, vielä henkisesti kasvavalla naisella etsimässä isähahmoa, ja melkeinpä kutsuu meitä kritisoimaan häntä ennalta-arvattavuudesta.

Mutta kaikki hänen tässäkin romaanissaan on selvästi punnittua. Vain hyvin harvoin hänen otteensa herpaantuu. Kukaan oikea ihminen tuskin ilmaisisi itseään näin: ”Olen vihdoin ymmärtänyt erektion tapahtuvan puhtaasti käsitteiden varassa, Juhani jatkaa, nussiessani rajaan ja laajennan väsymättä nussimisen käsitettä, ja mitä kirkkaammaksi se mielessäni käy, sitä kiihottuneempi olen.” (s. 67)

ENIMMÄKSEEN HIEKKALINNAT on kuitenkin upeaa tekstiä. Viikilällä on kyky kiteytyksiin ja hänen teoksensa monikerroksisuus houkuttelee tavaamaan sen useampaan otteeseen. Suhde palaa naisen mieleen fragmentteina, sillä muisti on valikoiva: ”Tämänkin hetken hän on unohtanut. Kesäkuun aurinkoinen päivä ja heinäpeltoon karanneet siat. Miten sikojen liikkeet saattoi nähdä heinien liikkeistä. Ainainen kasvuston tuottama kutina, pistely ja kirvely. Kesän piikikkyys.” (s. 91)

Hiekkalinnoja lukee hitaasti, sanottua maistellen ja mietiskellen. Lähes jokainen kohta tuntuu perustellulta. Esimerkiksi tarinan fragmentaarisuus johtuu siitä, että sitä meille välittävä nainen on jo elämänsä lopussa ja sukeltaa vielä kerran avainkokemukseensa muun muassa aikanaan Virossa tekemiensä muistiinpanojen kautta.

Kyse ei ole kaikkitietävästä, rakkauden mysteerin siististi paketoivasta kerronnasta, vaan nuoremman naisen itseluottamus rakoilee aika-ajoin. Vanhempana hän omaa puolestaan enemmän perspektiiviä: ”Joskus pidin vapautta arvossa, kurotin sen ihmistenvälisen kanssakäymisen suuriin ehtoihin, mutta nyt ymmärrän paremmin: olemme kiinni maailmassa riippuvaisuuksiemme kautta.” (s. 86)

MINUA NEUVOTTIIN kerran, että romaanin päähahmojen pitää olla miellyttäviä, koska se helpottaa lukijan samaistumista heihin. En ole täysin samaa mieltä, eikä ole ilmeisesti Viikiläkään, sillä Hiekkalinnojen keskushenkilöistä, ja etenkin Juhanista, saatava vaikutelma on toistuvasti ikävä. Mutta he jäävät mieleen ristiriitaisen inhimillisinä, koska osaavat sekä rakastaa että satuttaa.

Heistä Juhani osoittautuu vastuun välttelijäksi ja häntä koipien välissä pakenijaksi, siis tyypilliseksi kasvamisesta kieltäytyväksi mieheksi. Nainen kirjoittaa. Pystyäkseen siihen hänen tulee kerätä kokemuksia sekä yhdessäolosta että yksinäisyydestä. Hän antautuu tunteilleen ja analysoi niitä.

He rakastavat toisiaan, mutta kieltäytyvät vakavammasta suhteesta, koska pelkäävät menettävänsä vapautensa (nainen) ja perheensä (Juhani). Jaettu harmaa arki ei kuitenkaan tunnu täysin mielettömältä ajatukselta: ”Että ostosten tekeminen yhdessä on intiimimpää kuin alastomuus. Ihminen on merkillinen.” (s. 133)

Lopputuloksena on älykäs ja kiihkeä rakkausromaani, joka pureutuu syvemmälle kuin vaikkapa Kjell Westön tai Joel Haahtelan romantisoinnit.

Kolmas Finlandia putkeen? Valitsija ei ehkä kehtaa antaa palkintoa tällä kertaa Viikilälle, mutta toisaalta Hiekkalinnat on sen verran korkealaatuinen teos, ettei sen nostaminen ehdolle olisi vääryys.