Ei enää Eddy -romaanin mieleen jäävä aloitus on lajissaan viime vuosien parhaita. Tunnustuksellista proosaa edustava kirja on nuoren kapinallisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisteos. Se ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2014 ja aiheutti kiivasta keskustelua tavastaan esittää työväenluokkaiset ihmiset sivistyksestä piittaamattomana väkenä.

Ei enää Eddy on lyhyesti sanottuna järkyttävä. Homoutensa takia armottomasti kiusattu Eddy Bellegueule, oikealta nimeltään Édouard, kasvaa pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä. Häntä pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti, eikä pelastusta tule, sillä romaanin kuvaamassa paikassa kyvyttömyys puolustaa itseään on heikkous, jota tulee hävetä.

Sanojaan säästelemätön Louis ilmoitti The Guardianin haastattelussa vuonna 2018, että totuus on kokemassa kirjallisuudessa kansainvälisen vallankumouksen. Romaaneja onkin aiempaa vaikeampi pitää täysin keksittyinä, kiitos sellaisten tekijöiden kuin Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan (2009–2011) roisista otteesta Louis on selvästi ottanut mallia.

Mitä yhteiskunnallisuuteen tulee, meillä Suomessa on joskus syyllistytty siihen, että alaluokkaan jämähtäneet ihmiset on määritelty automaattisesti aidoiksi, rehellisiksi ja sympaattisiksi, olivat he sitten oikeasti millaisia tahansa. Ei enää Eddy toimii toisin. Sen ympäristö on kamala paikka päähahmon kaltaiselle erilaiselle lapselle. Monet siellä purkavat omaa pahaa oloaan muihin ja Eddyn kaltainen herkkä poika on helppo maali.

Elämä on näköalatonta ja perin onnetonta, holtittoman juomisen ja turhien riitojen sävyttämää. Miehet pyörittävät maailmaa ja naisten – tai Eddyn kaltaisten naismaisten miesten – tehtävänä on huolehtia kodista ja alistua vahvempien oikkuihin. Maskuliiniset arvot ovat kaikki kaikessa, eikä Eddy voi olla tuntematta pelkästä persoonallisuudestaan kiduttavaa ja katkeroittavaa häpeää.

Voittajat ja häviäjät

Ranska jakautuu esimerkiksi Suomea kärjistetymmin vahvoihin ja heikkoihin. Pariisin kaltaisissa isoissa kaupungeissa tehdään rahaa, kun pienemmissä pitäjissä kituutetaan köyhyydessä. Erään kustantajan edustaja valitti kerran Édouard Louisille, ettei hänen kirjaansa voi julkaista, koska kukaan ei usko kenenkään olevan oikeasti niin surkeassa tilanteessa kuin hänen hahmonsa. Tämä maailma oli pääkaupungin kustantajalle tuntematon: ”Miehille väkivalta oli jotakin luonnollista, itsestäänselvää.” (s. 35)

Ei enää Eddyn todellisuus on sisäsiittoinen ja suljettu. Useimmat eivät sieltä pakene, vaan tekevät lapsia nuorina ja jäävät loukkuun. Tarkkaavaisena poikana Eddy panee merkille kaiken ja kostaa vuosia myöhemmin kokoamalla kokemuksensa kirjaksi. Luomisesta tulee hänen tiensä vapauteen.

On hyvä, että ikävistä asioista puhutaan suoraan, vaikka Louisin romaanissa onkin varmasti paljon keksittyä, onhan sen lajityyppi fiktio. Ranskalaiseen tapaan kuuluu suurentelu. Työväenluokka ei voi sielläkään olla niin iljettävä porukka, jollaisena se tässä provosoivassa teoksessa näytetään.

Eddylle pieni kotikylä on toki helvetti. Sen aikuiset voivottelevat huonoa onneaan ja tekemiään virheitä, sekä syyttävät vihaamiaan poliitikkoja, jotka leikkaavat jatkuvasti kaikesta ja pahentavat heidän kurjuuttaan. Tässä todellisuudessa kunnioitusta saa vain herättämällä pelkoa. Uhoaminen ilmentää osaltaan ”epätoivoista pyrkimystä painaa muita omaa itseään alemmas, välttää olemasta yhteiskunnan tikkaiden alimmalla pienalla.” (s. 77)

Nöyryyttävä elämä

Mutta onko tosiaan niin, kuten Ei enää Eddyssä kiivaasti väitetään, ettei mikään koskaan muutu? Selvästikään ei, kuten jo Eddyn häipyminen kotikulmiltaan ja hänen päätymisensä kirjailijaksi osoittaa. Kurjuuden ei tarvitse olla peruuttamattoman systemaattista, vaan sen kehän voi myös murtaa, jos sattuu olemaan tarpeeksi onnekas ja vahva.

Édouard Louisin dramaattisuus uuvuttaa, mutta Lotta Toivasen hyvä suomennos ja romaanin lyhyys auttavat jaksamaan. Finlandia-voittaja Pajtim Statovci määritteli Bollassa kirjoittamisen ilkosillaan kävelemiseksi torilla. Louis paljastaa kipeimmät salaisuutensa ja on selvästi ilman rihman kiertämää, niin hävytöntä hänen proosansa on. Pelottomuus toimii kuitenkin sen voimana.

Ei enää Eddy ei aiheuta kirjallista vallankumousta, vaikka saakin kylmän hien kirpoamaan otsalle, tai nouse Knausgårdin Taisteluni-saagan tasolle. Louisin esikoinen sekoittaa proosaa ja esseetä. Sen käänteet, olivat ne totta tai ei, ovat ravistelevia ja kauheita. Eddy tunnustaa: ”En usko, että muut lapset, kuten sisarukseni tai kaverini, kärsivät elämästä kotikylässä yhtä paljon kuin minä. Minun, joka en kyennyt kuulumaan joukkoon, oli pakko torjua koko se maailma.” (s. 136)

Poika teki oikein muuttamalla pois ja kostamalla kiusaajilleen vain välillisesti, tekstiensä kautta. Ei enää Eddyn maailma kuului hänen vanhemmilleen, ei hänelle. Hänen homoseksuaalisuutensa aiheutti paljon kipua, mutta myös pelasti hänet, pakottaen etsimään onnea toisaalta.

Ei enää Eddy säkenöi erään kulttuurin ja yhteiskuntamuodon ruumiinavauksena. Louis on nuoreksi kirurgiksi pelottavan tarkka. Hänen osaamisensa on sitä luokkaa, että toivottavasti myös hänen muut romaaninsa käännetään pian suomeksi. Lupaava esikoinen herättää toivon vielä paremmasta.