Matti Nykänen sanoi joskus: ”Kivitettiinhän Jeesustakin aikanaan, mutta nyt mies on maailmanmaineessa.”

Historia toistaa silti itseään Aki Ollikaisen (s. 1973) neljännessä romaanissa Kristuksen toinen tuleminen, joka on tämän syksyn parhaiten nimettyjä ja kielellisesti vakuuttavimpia kirjoja.

Ollikainen, joka on hiljattain yllättänyt tehtailemalla poliisitrillereitä ja jääkiekkoilija Siim Liivikin elämäkerran, on edelleen myös loistava taideprosaisti. Nälkävuosi (2012), Musta satu (2015), Pastoraali (2018) ja Kristuksen toinen tuleminen ovat kaikki ensiluokkaisia teoksia. Ollikainen kirjoittaa hallitusti, harkitusti ja kauniisti, pieniä proosahelmiä tuottaen.

Mutta toisin kuin jo vaikkapa Kristuksen toisen tulemisen nimestä voisi päätellä, uskonto ei ole kirjan pääjuttu. Se tuo ihmisille lohtua ja siihen suhtaudutaan ymmärtäväisesti, mutta Ollikainen kannattaa enemmän muinaista suomalaista luonnonuskoa kuin myöhempää kristinuskoa. Jälkimmäisestä kiinnostuneiden kannattaa tarttua vaikkapa Joel Haahtelan Jaakobin portaisiin.

ROMAANIN KESKUSHAHMOISTA maaseutukiertueella oleva oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu tuberkuloosiin ja Jeesus ilmestyy ikkunan taakse kuuntelemaan Kustaa Anttolan saarnaa. Kristus ottaa paikallisen joutomiehen, Viljaamin, hahmon, mikä koettelee ylpeän Kustaan uskoa: ”Kuinka hän olikaan saattanut kuvitella, että Herra tulisi häntä tapaamaan juhlasaattueessa, kuin keisari vertaistaan monarkkia. Ei tietenkään tulisi, vaan nyt maailma loppuisi, ja Kristus oli tullut näyttämään Kustaalle hänen syntinsä. Ei hakemaan rinnalleen paratiisiin.” (s. 44)

Romantikko Ollikaisen teemat ovat taas kerran suuria: rakkaus ja kuolema. Ihastuneet tuntevat toisiinsa kosmista yhteyttä. Uskonto tulkitaan puolestaan sekä lämmön että vihan aiheuttajaksi. Ihmiskunnan todetaan eksyneen pitkään, pimeään yöhön, josta se ei tunnu edes haluavan löytää pois.

Aarnella pettävät keuhkot, Kustaalla pää. Nämä kaksi maailmanloppua saavat rinnalleen kolmannen, kun planeetta kouristelee puhjenneen suursodan kourissa. Mitä väliä millään enää on? Aarne joutuu keuhkoparantolaan ja Kustaa ottaa kierroksia siinä määrin, että häntä pidetään höyrähtäneenä.

Tässä romaanissa parasta on sen kieli. Ollikaisen lause pääsee oikeuksiinsa etenkin jylhissä luontonäyissä: ”Suuri hirvi juoksi kaukaisella salolla ja kantoi sarvissaan aurinkoa.” (s. 57) Sairastumisten shokit saavat henkilöhahmot miettimään syntyjä syviä ja tunnustamaan, että luonto on heitä vanhempi ja tärkeämpi.

Viimeisen päälle hiotussa kirjassa häiritsee lähinnä sen jäykkyys, historiallisille romaaneille tyypillinen ongelma, josta päästään kunnolla irti vasta loppuhuipennuksessa. Ollikaisen realismia maagisiin tapahtumiin yhdistävää kerrontaa ei voi silti pitää tyylittömänä, koska teksti soljuu eteenpäin näin hienosti: ”Yötä lyhyempi valo oli painunut mailleen vaarojen taa. Tykkylumen peittämät kapeaharteiset kuuset heittivät sinerviä varjoja valkealle hangelle. Varjot vilistivät reen vieressä kuin pianistin sormet koskettimilla Viipurin Seurahuoneella.” (s. 77)

Seurattavista hahmoista syvän luontosuhteen omaava Aarne ja lapsenomainen Kristus-Viljaami kasvavat sympaattisiksi. Vanhurskas Kustaa toimii heidän negatiivisena vastavoimanaan. Kokonaiskuvio on turhan ilmeinen, mutta kuten sanottu, onneksi huomio kiinnittyy juonen sijaan kieleen. Sitä ei voi lainata liikaa: ”Meren suunnaton autius oli tehnyt häneen vaikutuksen, ylevän ja kauhistusta herättävän. Jumalan ymmärtäminen vaatii tällaisen maiseman, Aarne ajatteli kuunnellessaan aaltojen paiskautumista loputtomasta pimeydestä vasten rantakallioita.” (s. 126)

Kristuksen toinen tuleminen on varmaa Ollikaista: kaunis ja surumielinen pienoisromaani, jolta ei tarvitse pelätä ikäviä yllätyksiä. Tekijä ei ole kiinnostunut romaanitaiteen perinpohjaisesta uudistamisesta, mutta ei silti pelkää irrottelua. Teoksen huomioiminen syksyn palkintogaaloissa ei olisi väärin.

Romaanin aikajänne ulottuu vuodesta 1914 vuoteen 1916. Suomen itsenäistymiseen asti ei siis aivan päästä. Kohtalo heittelee kirjan jäyhiä suomalaisia, mutta koska se kuuluu elämään, sen edessä ei kannata temppuilla.

Kristuksen toinen tuleminen -romaanin äärellä rauhoittuu, vaikka tarinan tunnelma onkin sen kuolemateeman takia surullinen. Tyyntyminen johtuu siitä, että teksti on kuin rukous, joka johdattaa lukijansa pyhyyden äärelle. Niin sanottu kehitys osoittautuu vaaralliseksi humpuukiksi. Järkevintä olisi vain elää rauhassa luonnon helmassa, Ollikaisen kertoja ehdottaa, ja nauttia vuodenaikojen kierrosta.