Vänrikki Risto Mäkisen lähettipartio eteni 12. heinäkuutta 1941 polkupyörillä Raja-Karjalassa Lehmivaara-Uuksun tiellä, kun he näkivät edessään puna-armeijan uniformussa kulkevan miehen.

Mäkinen nosti kiväärinsä ja kehotti venäjäksi ja suomeksi miestä nostamaan kädet ylös ja antautumaan. Mies lähti juoksemaan ja ampui pistoolilla kohti partiota. Takaa-ajajiensa yllätykseksi pakenija huusi selvällä suomen kielellä: ”Enkä antaudu, saatanan lahtarit!”. Mäkisen miehet olivat ihmeissään. Eiväthän vastapuolen sotilaat osanneet yleensä suomea.

Mies maastoutui ojaan ja alkoi taas tulittaa pistoolillaan kohti suomalaisia. Vänrikki Mäkinen kehotti vielä miestä antautumaan luvaten vankileirillä kunnon kohtelun ja ruokaa ja tupakkaa. Upseeri olisi suomalaisen sotilastiedustelun kuulustelussa arvokas vanki.

Vänrikki Mäkinen otti mukaansa miehen paperit ja henkilökohtaisia tavaroita. Sota päättyi ja vuodet vierivät. Mäkisen kuoltua 1994 hänen poikansa Matti löysi isänsä jäämistöstä venäläisen sormuksen, kokardin, passin ja muita esineitä. Hän päätti selvittää, kenelle ne kuuluivat.

Helsingissä sijainneen sota-arkiston lähteiden avulla hän pääsi eteenpäin ja pian Lappeenrannasta löytyi Emil Vaaterin sukulaisia. Ennen pitkää Matti löysi itsensä vierailemasta Emil Vaaterin velipuolen Toivon kotoa. Tapaaminen oli kohtelias, mutta vasta seuraava sukupolvi Vaatereita oli valmis lähtemään aina Venäjälle asti selvittämään ajat sitten kuolleen sukulaisen kohtaloa.

Mikä oli miehiään todellisuudessa tämä suomea puhunut puna-armeijan kapteeni? Seikkaperäinen vastaus kysymykseen saadaan Laura Halmisen tänä keväänä julkaisemasta teoksesta Upseeri ja vakooja.

TAMMIKUUSSA VUONNA 1900 syntynyt Emil Tobiaanpoika Vaateri oli kuulunut Suomen sisällissodan aikana keväällä 1918 Lappeenrannan punakaartin hiihtokomppaniaan. Hän lukeutui siihen joukkoon punaisia, jotka onnistuivat pakenemaan sodan jälkeen Venäjälle päätyen aina punaupseerikouluun.

Vaateri osallistui myös Kuolajärvellä helmikuussa 1922 tapahtuneeseen tukkityöläisten kapinaan, jota johti Neuvosto-Venäjältä tullut suomalaissyntyinen punaupseeri Jahvetti Moilanen, joka luki työmaalla siankylkisilavalaatikon päältä kapinajulistuksen. Tästä episodin nimi: läskikapina. Moilasta lähti seuraamaan pataljoonan suuruinen miesjoukko, joiden kanssa hän muutaman päivän kuluttua vetäytyi rajan taakse mukanaan metsätyömaan elintarvikevarasto ja kassa.

1930-luvun alussa Emil Vaateri liikkui Etelä-Suomessa Neuvostoliiton lähettämänä vakoilijana peitenimellä Einari Syrjänen. Vaateri oli siinä mielessä onnekas, että hän ei menettänyt henkeään Stalinin 1930-luvun lopussa suomalaisiin emigrantteihin kohdistamissa vainoissa, kuten moni muu. Uudessa elämässään Venäjällä hän sai kaksi poikaa kahdesta eri avioliitosta.

Talvisotaan Emil osallistui puna-armeijan pataljoonankomentajana ja jatkosotaan suomalaisista koostuneen yksikön päällikkönä, jossa tehtävässä hän edellä kuvatulla tavalla sai surmansa kesällä 1941.

Laura Halmisen hyvin kirjoitettu teos on mielenkiintoista luettavaa ja osoittaa, että suomalaisia osallistui sotiimme molemmilla puolin rintamaa. Neuvostoliiton puolesta meillä on enimmäkseen vaiettu. Toki myös lähteiden saannin vaikeuden takia.

Teemassa riittäisi varmasti vielä paljonkin kirjoitettavaa, vaikka Ukrainan sota tekee tällä hetkellä tutkimustyön Venäjällä mahdottomaksi. Ehkä tässä suhteessa koittaa vielä joskus tulevaisuudessa toisenlainen aika.