Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Tien päällä taas – Liksom vie surrealistiselle matkalle rajajokilaaksoon

Lehtikuva/Jussi Nukari
Vuoden 2011 Finlandia-voittaja Rosa Liksom on uudella Väylä-romaanillaan taas ehdolla palkinnon saajaksi.

Rosa Liksom (s. 1958) ei tällä kertaa uudistu ja uudista, mutta jatkuvaa nahkansa luomista ei voi vaatia edes näin merkittävältä kirjailijalta. Väylä osoittaa toisteisuudestaan huolimatta Liksomin säilyttäneen teränsä. Hän pyörittelee tuttuja teemojaan – luontoa ja yhteiskunnallisuutta – yhä hienosti.

Esa Mäkijärvi

Väylässä seurataan itsenäistä ja yksinäistäteinityttöä, joka kuljettaa karjaa Lapissa vuosina 1944 ja 1945. Kohtalo on erottanut hänet perheestään: ”Miehän en olis tarvinu muuta ko tion siittä, että äiti ellää. Isän kirosin, koska se pani minut semmosseen piihnaan.” (s. 104)

Romaani on kirjoitettu itämerensuomalaisella meänkielellä. Jo Liksomin edellinen pitkä fiktio Everstinna (2017) käytti tätä sävykästä suomea ja ruotsia sekoittavaa murretta, jollaisena sitä virallisesti pidetään. Kirjailija on huomauttanut, että olisi toki voinut naputella sota-aikaan sijoittuvat teoksensa myös yleiskielellä, mutta silloin ne olisivat menettäneet särmäänsä.

Ratkaisu toimii, sillä se lisää Väylän kerrontaan aitoutta ja tunnetta. Eläytyminen helpottuu. Meillä eteläisemmillä lukijoilla voi toki kestää hetki tottua meään ja Liksomin ajatukseen siitä, ettei Helsinki ehkä olekaan maailman napa, mutta omista pinttymistään on vain hyvä opetella eroon.

Eläviä ja kuolleita

Väylän tunnelma on epätodellinen, jopa surrealistinen, ”kiitos” sodan. Puhelintolppia sahataan poikki, taloja sytytetään tuleen, ruumiita löytyy ja tien katkaisee kranaatin tekemä kuoppa. Ihmiset yrittävät mahdottomissa olosuhteissa parhaansa.

Tällaisessa todellisuudessa järkevintä saattaa olla pysyä liikkeessä. Kodittomat voivat mennä minne haluavat, mutta kodilliset on sidottu yhteen ja samaan paikkaan: ”Saatoit salassa vihatakki meitä, joila ei ollu mithään menetettävää. Net olit maittensa vankeina, met taas ko linnut, vaphaina, nälkäsinä ja ilman kolpaa. Se meitä yhisti, että elämä katoaa ja kuihtuu samalalaila rikhaan ko köyhänki kohala.” (s. 99)

Väylän nimi viittaa Tornionjokeen ja sen laaksoon, jonka yhdellä puolella on sotaa käyvä köyhä Suomi ja toisella rauhassa elävä rikas Ruotsi. Jälkimmäistä kohti romaanin alussa kulkevia pakolaisia ”yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.”

KIRJAT
Rosa Liksom:
Väylä

Like 2021, 266 s.

Heidän päivänsä eivät ole pelkkää surua ja murhetta, vaan Liksomille tyypillisesti elämänvietti pysyy voimakkaana. Muidenkin kuin vain sotilaiden ”silmissä kiilsi elhoonjäämisen vimma”.

Väylää on luonnehdittu kasvutarinaksi ja vaellusromaaniksi, minkä lisäksi se paneutuu muun muassa läheisyyteen ihmisen ja eläimen välillä. Teoksessa meitä ei pidetä luomakunnan hallitsijoina, vaan samanlaisina laumassa viihtyvinä otuksina kuin vaikkapa lehmiä.

Vahva ja varhaiskypsä kertoja miettii lisäksi muun muassa maailmankaikkeutta ja evoluutiota, kaikkea tärkeää, nauttien älyllisestä uteliaisuudestaan. Häneen uskoo, sillä vaikka hän kantaa raskaan taakkansa jopa paremmin kuin aikuiset, hän osoittaa myös inhimillistä heikkoutta. Suhteellisuudentajussaan hän osaa sekä ajatella ikuisuuden mittakaavassa että nauttia hetkestä.

Synkkinä hetkinään tyttö ei oikein ymmärrä, miksi ihminen on edes asettunut kylmään pohjoiseen ja vielä keksinyt viljellä siellä maata. Mutta hyvät hetket muistuttavat asian oikeasta tolasta: ”Minusta tuntu, että meitä eläviä ei ole tuomittu vain kärsihmään.”

Rajankäyntiä

Väylä edustaa mikrohistoriaa. Sen taustalla raivoava typerä sota kuuluu miehille ja on heidän turhamaisuutensa eräs oire. Riehuminen keskeyttää kunnon elämän. Rosa Liksomin mielestä ihmisten pitäisi yksinkertaisesti unohtaa egonsa ja oppia ymmärtämääntoisiaan: ”Met väyläläiset olema yhtä ja puhuma sammaa kieltä, vaikka meän välhiin on karthaan veetty rajaviiva.”

Ympäristöä havainnoidaan tarkasti. Kerran kertoja esimerkiksi kuvittelee elävänsä tulevaisuudessa, missä viisastuneet ihmiset ovat lopettaneet sotimisen ja toistensa orjuuttamisen, eivätkä enää juokse ”porkkanan perässä.”

Liksom kirjoittaa Lapin luonnosta jälleen upeasti. Kuvaus ei ole aivan yhtä jylhää kuin Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueita kuvaavalla Cormac McCarthylla, mutta pääsee lähelle: ”Kuuntelin pakkasen ulinaa ja avaruuen hyminää. Kattelin eteläiselle taivhaale. Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti.” (s. 149-150)

Väylästä huomaa, että sitä on kypsytelty huolella. Tarkasti mietitystä kokonaisuudesta nauttii, vaikka hahmot ja tarina eivät kasvakaan kovin suuriksi. Poikkeuksellisen tilanteen arkisena kuvauksena romaani on harvinaisen onnistunut, minkä lisäksi sen persoonallinen kieli kantaa pitkälle.

Voimaannuttavaa Väylää on jo sen tunnelman takia syytä suositella. Ja ottaen huomioon Liksomin muunkin tuotannon, jokin kirjallisuuspalkinto saattaa taas lohjeta.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE