Häikäisevät ei sovi kaikille, mutta on taiteellisesti arvokas. Teoksessa Aleksi etsii kadonnutta avopuolisoaan Sannaa. Nimetön minäkertoja yrittää auttaa, mutta tämä kuvio jää toisarvoiseksi verrattuna muistoihin, haaveisiin, päähän pälkähtäviin ajatuksiin ja uniin, kaikkeen särkevään.

Sannan katoamisesta tulee musta aukko. Se imee valon, jota muut tuntevat tai ovat tuntevinaan. Romaanin nimi viittaa sokaisevaan kirkkauteen, joka häiritsee ainakin kertojaa: ”Yritän katsoa naista, katsoa onko hän Sanna, mutta kehommekin ovat täynnä valoa, joka pakottaa sulkemaan silmiä.” (s. 78)

Mitä tämä häikäiseminen on, sitä ei paljasteta. Varsinaiset tapahtumat selviävät sen sijaan jotenkin: ”Miten kaikki oli mennyt: Sanna oli vain hypännyt autoon ja Aleksi oli naureskellut, että miksi hän ajaa taas, kun ei ole edes pakko. Ei ollut mitään selvää riitaa eikä muuta. Auto oli löytynyt tyhjänä metsän laidasta.” (s. 62)

Sannan poissaolo merkitsee arjen hajoamista, mielen järkkymistä japelon valtaa. Käänteitä odotellessa tapahtuu monenlaista, kuten tajunnanvirtaa, typografisia kokeiluja ja proosan liudentumista runouteen.

Kauppinen on tehnyt aiemmin muun muassa runoilija Jyrki Pellisen elämäkerran, joten hänen mieltymyksensä kokeiluihin ei tule yllätyksenä. Ne eivät tunnu Häikäisevien luonteen ja rakenteen huomioiden keinotekoisilta, vaikka saattavatkin väsyttää.

Elämän harha

Häikäisevissä elämä näyttäytyy epämääräisenä hapuiluna, kuin olisi humalassa, huumeissa tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Tai siltä kuin tietoisuus olisi laajentunut itsestään, ilman apua.

Mahdotonta Touko Kauppisen proosa ei ole, mutta kuten eräässä arvostelussa todettiin, niin siitä nauttiakseen tulee virittäytyä oikealle taajuudelle. Sillä: ”Elämä ei tuntunut siihen aikaan minusta todelliselta, mutta hetkittäin se tuntui oikealta.” (s. 69)

Lukija joutuu keskittymään, sillä vaikka Häikäisevät on mitaltaan lyhyt, niin se on poikkeuksellisen intensiivinen. Tämä kirja kannattaa lukea hitaasti, jokaista sanaa maistellen. Vauhti johtaa vain hämmentymiseen.

Haasteita riittää. Minäkertoja menee esimerkiksi muiden hahmojen sisään, vähän kuin Being John Malkovich -elokuvassa. Kirjan henkilöt ikään kuin jakavat yhden tietoisuuden ja leijailevat siellä, menettäen kosketuksensa konkreettiseen. Kuten eräs heistä sanoo yllättäen englanniksi: ”Yes, I wasmaybetoomuch inside my head.” (s. 31)

Meillä Suomessa on harmi kyllä vain totuttu realistisempaan proosaan ja kauhistelemaan muuta. Häikäisevät menisi paremmin läpi vaikkapa Ranskassa, missä kirjallisuutta ei pidetä pelkkänä todellisuuden toisintamisena, mutta meillä Kauppisen romaani jäänee kuriositeetiksi.

Erilaisuutta vai hulluutta

Häikäisevät ei ole mestarillinen, mutta puolustaa esikoiseksi paikkaansa. Se muistuttaa vähän Kasper Salosen runokokoelmaa Kiertoreittejä (2021). Kauppinen kirjoittaa vastaavassakosmisessa hengessä: ”Puhu, puhu kaikkeus, niin kuuntelen.” (s. 51)

Romaanin moniäänisestä kerronnasta ajattelee, että se saattaa viitata sairastumiseen psykoottiseen häiriöön. Ainakaan Sannaansa etsivä Aleksi ei hiihdä tavallisia latuja: ”Jos kielenkäyttö ja rutiinit tuntuisivat vierailta, niin kuin usein Aleksille tapahtui, hän kehittelisi uusia puhumisen ja ajattelemisen tapoja.” (s. 143)

Oman tien rohkean kulkemisen ja hulluuden välinen viiva on ohut. Tietoisuutensa laajenemista tavoittelevat Häikäisevien hahmot päätyvät lähinnä hämäämään itseään. Pohjimmiltaanheidän ajattelussaan ja toiminnassaan on kysekaipuusta vapauteen: ”Voi kunpa voitaisiin vielä mennä villiintyville pelloille aikaisin aamulla, kun on valoisaa ja hiljaista kohinaa. Heittää kulunutta keihästä kohti autiota peltoa. Silloin, kun jäsenissä väreilee aamuinen jännitys ja heräämisen tunne. Tai olla hiljaa, jos siellä liikkuu kurkia ja kuunnella niiden kaikuvaa ääntä.” (s. 156)

Näin upeaa tekstiä löytyy Häikäisevistä sieltä täältä. Kokonaisuus on kuitenkin tarkoituksellisen fragmentaarinen ja väistää tyhjentäviä tulkintoja, kuin 2010- tai 2020-lukulainen runoteos.

Mielestäni paras fiktio yhdistää taidetta ja viihdettä. En siis ole varauksetta edelliseen keskittyvän Häikäisevien kannalla, vaikka arvostankin sen kekseliästä rakennetta ja vahvaa kieltä. Toivottavasti Kauppinen kirjoittaa vielä romaaneja.