Tuoreessa esseeteoksessaan Häviö Nylén kirjoittaa elämänsä ristiriidasta, siitä mitä on olla menestynyt häviäjä.

Nylén lyö Häviössä napakoita ja osuvia sarjoja. Teos nostattanee ainakin suomalaiseen kirjallisuuslätäkköön minitsunameita syksyn mittaan.

Antti Nylén kirjoittaa näin:

Puhumme häviön tunteesta, tunnelmista ja taustasyistä Nylénin kanssa aurinkoisena lämpimänä lokakuun iltapäivänä Helsingin Maunulassa. Istumme kirjailijan lokoisassa, klassikkojen ja muiden kirjojen täyttämässä rivitalokodissa.

Ikkunasta aukeaa vehreä näkymä, olemme kirjaimellisesti Keskuspuiston vieressä, se on kuin valtaisa Nylénin perheen kotipuutarha.

Isännän yläruumista verhoaa tumma t-paita, jalat ovat sukitta. Hän muistuttaa hieman Nick Cavea. Vai sytyttääkö mielleyhtymän seinällä oleva mustavalkokuva Nicosta?

Teen poissaolo rikkoo auvoisaa brittitunnelmaa hitusen verran. Haluatko kahvia, Nylén kysyy, haluan, ja samassa hän kiehauttaa pannullisen vahvaa espressotyyppistä kahvia, hyvänmakuista.

Kahdeksanvuotiaan Hiskin kaulassa helisee tiuku. Hiski kehrää, kiehnää, puskee, ponkaisee pöydälle ja esittelee komeita kollinviiksiään, joitakin hetkiä myöhemmin pari vuotta nuorempi Paavali herää päiväuniltaan ja liittyy samoin elkein mukaan.

Mikä täällä Maunulan ja Keskuspuiston syysidyllissä muka todistaa tappiosta?

– On kyse siitä ristiriidasta mikä on menestymisen kulissin, kohtalaisen hyvässä jamassa olevan yksityiselämän ja yhteiskunnallisen avuttomuuden välillä. Kun menen kravatti kaulassa taidemuseo Amos Rexin eliittiavajaisiin ja tililläni on 6,30 euroa, läsnä on kaksi erilaista luokkakokemusta. Tämä on se irvokas tilanne, jossa jatkuvasti elän, Nylén avaa Häviön, väittämänsä häviön, näköaloja.

Hän puhuu hiljaa, hitaasti, harkiten, ikään kuin jokainen yksittäinen sana olisi puntarille menevä kultahippu. Ikään kuin hän olisi tuomiolla, jota niin monesti on kokenut olleensa aiempien esseeteosten tultua julkisiksi.

Julkinen mielikuva miehestä on toinen. Räyhäkäs, ylimielinen, räksyttävä, harkitsematon, kärkäs, ynseä, joka paikan rääväsuu – senkaltaisia ovat olleet julkiset kuvaukset hänestä, inflaatioksi asti.

Ai niin, yksi vielä: ristiriitainen.

Ehkäpä mustavalkoisesti arvottavien ilmaisujen kohteeksi joutuminen on vain Nylénin henkilökohtainen kuonakorko; kuin some-ajan erityislaatuisesta hulluudesta esiin kuoriutuva itsestäänselvyys, symbolinen suojaamattomuusraha, jonka jokainen kirjoittava julkinen eläin joutuu tavalla tai toisella toimistaan maksamaan.

Ehkäpä tylyt ja kuluneet arviot Nylénistä ovat väärinymmärrystä, vääristelyä miehen kirjoittamisista ja sanomisista: ajattelun ja kielenkäytön köyhtymisen ilmiasu.

Yksi asia on varma. Antti Nylén ei ole häviön tunteineen ainoa. Hänen mukaansa valtaosa eri alojen taiteilijoista ja freelancereista, enenevässä määrin myös tieteentekijöistä ja yliopistoväestä muodostavat yhteiskunnan uuden paarialuokan. Nylénin mielestä sivistyneistö on kyykytetty köyhälistöksi, jonka kroonisesti tulehtunut tunneskaala liikkuu osattomuuden ja avuttomuuden kuunmaisemissa.

Nylén sanoutuu Häviössä irti yhteiskunnasta – mitä yhteiskunta sitten onkaan ja mitä irtisanoutuminen merkitseekään.

Hän tähdentää, että julistuksessa on ironiaa ja kuvaannollisuutta.

– Tunnen, että tehkää mitä lystäätte, en ole osa tätä yhteiskuntaa enkä välttämättä halua edes äänestää enää.

– Jos tällainen köyhälistöön ja osattomiin perinteisesti liitetty ”pitäkää tunkkinne” -asenneilmasto leviää myös laajemmin sivistyneistöön, niin silloin ei hyvä heilu.

Antti Nylénin koko haastattelun voi lukea Demokraatin viikkolehdestä.

Teksti: Janne Ora