Pekka Jäntti ehätti mukaan kaunilla luonnehdinnalla, otsikon arvoisella.

”Vihjeet tekijästä, ’debyytti 1960-luvun alkupuolelta, viimeisin kokoelma viime vuodelta’, toivat ensimmäisenä mieleen Claes Anderssonin, mutta runon verrattoman kevyesti hengittävä lyyrisyys ohjasi toisen konkarin luo. Sitaattiruno löytyy Jyrki Pellisen esikoisteoksesta Näistä asioista.”

Jouko Grönholmillakin oli ensin muita mielessä.

Sitten välähti: tämähän on tietysti Jyrki Pellinen. Hän aloitti sekä lyyrikkona että prosaistina 1960-luvun alkupuolella. Nykyisin hän tuntuu julkaisevan vuosittain niin monta kirjaa, ettei niissä pysy kärryillä ahkerakaan kirjanystävä.

Kysytty runo on Pellisen esikoiskokoelmasta Näistä asioista (1962). Koska siihen ei juurikaan törmää edes antikvariaateissa, asiaa helpottaa, että kesäkuussa edesmenneen Leevi Lehdon Ntamo-kustantamo on julkaissut sen uusintapainoksena. Ntamo on muutenkin julkaissut paitsi Pellisen uusia kirjoja myös loistavan Kuuskajaskari-teoksen englanniksi käännettynä; käännöstä ryydittää Lehdon mainio essee.

Pellinen kannattaa muistaa myös prosaistina aina varhaisesta romaanista Nuoruuteni ilmastot (1965) alkaen. Turkulaisena minua ovat aina yllättäneet Turkuun liittyvät yksityiskohdat, koska en ole tuntenut Pellisen kytköksiä Turkuun.”

Leevi Lehdon nostaa Pellis-yhteydessä esiin myös aina riittoisan monisanainen Eero Reijonen.

”Ajankohtainen visarunoilija on, jollei muuten, niin ainakin juhannuksena kuolleen mestarikääntäjä Leevi Lehdon suosikkina. Kummia tuntemuksia Turun kääntäjämestari Visakirjailijan teoksista sai, erityisesti Pellisen pikkuhitti Kuuskajaskari (1964) aiheutti, Leevi Lehdon omin sanoin ’häkämyrkytyksen kaltaisia myrkytysoireita’.

No, Pellinen antaa kuitin: ’Leevi Lehto on eräänlainen tieteellinen versio Tarmo Mannista.’ Ja ihan vain osoittamaan, että Pellinen, jopa kehuessaan, tölväisee kavereitaankin: ’Lehdosta on ollut kummallista huomata, että objektiivinenkin ihminen voi olla ja ymmärtää runoutta, vaikka ei se kyllä saa kovin paljon runoja kirjoitettua.’ Näin kirjoittaa totaalitaiteilija ja-pottuilija Pellinen. – – –

Visakirjailijasta on sanottu, toki ilmeisesti ilmavan alkutuotannon perusteella, että ’Jyrki Pellinen on kenties selväpiirteisimmin kuin kukaan muu tehnyt elämästä runon ja runosta elämän’.

Lahjakkuuksien mestaribongaaja Tuomas Anhava nappasi lennokkaasti sanailevan nuoren miehen suoraan lennosta hoiviinsa, rupesi tuttavaksi, tutustui jopa äitiin ja isään, kehui heille tulevaa visakirjailijaa: ’Parasta uutta runoa kymmeneen vuoteen’.

Tulevaisuuden kannalta tärkeintä nuorelle taiteilijalle oli vakituinen tallipaikka Anhavan Tallissa. Rahoitus ei tässä tiimissä ollut kiinni useammastakaan kehnosta startista. Ja tämä oli tarpeen, sillä arvostelijat eivät jatkossa hellinneet, eivätkä lajinharrastajatkaan noteeranneet ihmeemmin… Mahtimies Anhava yritti kouluttaa kärkeväsanaista jäpäkyörää, kieltämättä taiteen moniosaajaa, esitteli Brechtiä ja japanilaista runoutta. Kai se Kauko-Itä vähän kiinnostikin tätä nuorta jullikkaa, mutta viina oli 60-luvulla niin vahvan isäntä, että näistäkään opeista ei paljon matkaan jäänyt.

Pitkän taiteellisen toimintakyvyn salaisuus, korkin kiertäminen umpijengoille onnistui vuonna 1974, toisin kuin Saarikoskelta, joka tarvitsi loppuun asti stimulantteja, varsinkin lyriikassaan. Visakirjailija, se elämästä runoa tekevä ei omaa egoa suurempaa muusaa tarvinnut. Laatu putosi kuitenkin miehen vanhentuessa, kenties raittiudenkin myötä. – – –

Epäilen, että Jyrki Pellisen sanataiteen joltinenkin ymmärtäminen edellyttää paitsi sitä oikeaa lukuasennetta, myöskin pitkiä keskusteluja kokopäivätaiteilijan kanssa kahviloissa, hitaita kävelyretkiä Stadissa,kantakaupungissa, nyt kun Larukin on jo rakentamisella pilattu… Ja tietysti pitkiä puhelinkeskusteluja, joiden toisesta päästä, se on Pellisen, kysytään heti aluksi, kenen kanssa te nyt puhutte? Ainakin Tuomas Anhava, Juhani Ihanus ja pienkustantajat Maisa Laine ja Leevi Lehto ylsivät sisään kävelijöiden taikapiiriin.”

* * *
Mauri Panhelainen muistaa edellä mainitun, Raumanmeren entisen sotilassaaren mukaan nimetyn teoksen usein merisäätä luettaessa.

”1960-luvun alkupuolella runoilijana aloittanut Jyrki Pellinen yhdistyy muistikuvissani proosarunoihin, joita tuolla vuosikymmenellä harrastettiin ja julkaistiin paljon. Alan mestareita olivat mm. Pentti Saarikoski ja Pertti Nieminen. Visaruno löytyi Pellisen esikoisesta, vuonna 1962 ilmestyneestä Näistä asioista -teoksesta. Siinäkin on tavanomaisempien runojen joukossa runsaasti lyyrisiä proosanpalasia, proosarunoja siis.

Parhaiten Pellisen kirjojen nimistä on jäänyt mieleeni hänen toinen teoksensa, nimeltään Kuuskajaskari. Se kuuluu radiossa päivittäin luettavaan, kauniin runolliseen merisääasemien luetteloon, joista runoilija lienee sen napannut. Merisäätiedotus on hienoa suomalaista käyttörunoutta, joka on säilyttänyt tenhonsa vuosikymmeniä.”

Pertti Vuorelasta oli tulla Pellisen (maalauksen) omistaja.

”Olen tavannut Jyrkin pari kertaa. Hän oli vieraana muutama vuosi sitten Kosti Sirosen vetämässä kirjoittajapiirissä Espoossa ja kertoili tuotannostaan. Vuonna 2014 Espoon Kulttuurikeskuksessa oli esillä Jyrkin abstrakteja ja ekspressiivisiä maalauksia vuosien varrelta. En kuitenkaan innostunut ostamaan yhtään maalausta, vaikka yhtä taulua katselin pitkään.

Jyrki on todellinen monilahjakkuus. Kirjoittamisen lisäksi hän on merkittävä kuvataiteilija, taitava pianisti ja on soittanut selloa orkesterissa. Teosluettelo on hengästyttävän pitkä ja monipuolinen.”

Näin maalailee Ossi Lehtiö:

”Kaikki me olemme olleet nuoria, minäkin varsin kauan sitten. Tämä tuli mieleeni, kun veljeni 12-vuotias tytär ilmoitti hurahtaneensa runoihin. Niin minäkin joskus silloin. Suosittelin nuorelle neidille Kaarlo Sarkiaa, olihan hän tätieni ystävä ja välimiehenä hääri Salosen Matti, siis Hämeenlinnasta.

Näin onnistuin tunnistamaan oman nuoruuteni runoilijan, jonka teksti oli niin vaikeaa, että maalaistollon nuoren ymmärrys ei siihen aina yltänyt. Joskus olen tämänkin kirjoittajan runoihin palannut ja löytänyt niistä uutta sanomaa. Nyt kun niitä vanhana lukee, niin avautuvat ne jälleen uudella tavalla.

Tämä on varmasti runouden suuri rikkaus ja Jyrki Pellinen taitaa tuon monikerroksellisen sanankäytön. Tämä todella monipuolinen sanan ja pensselin käyttäjä syntyi 1940, ja viettää tulevana vuossa siis kahdeksankymppisiään.

Pellinen on ollut erittäin tuottoisa niin kirjallisesti kuin kuvataiteellisestikin. Luettelosta tulisi liian pitkä siteerattavaksi. Pellinen on myös monesti palkittu niin runoilijana kuin taidemaalarinakin. Miten jotkut vaan ovat multilahjakkaita, melkein kadehdin heitä!”

* * *
Tuulikki Lepomäki-Lahtinen luo silmäyksen taakse päin.

”Tutustuin Jyrki Pellisen runoihin jo silloin, kun ne olivat uusia. Nyt hänen kihara tukkansa on harmaantunut, joten olemme kulkeneet pitkän matkan.”

Matti Kärkkäinen kyseinalaistaa visaukkelin vuodenaikakategorisoinnin.

”Kirjailija on minulle ennestään tuntematon, mutta tämä kokoelma on nyt sentään luettu. Pikaisen nettiselailun perusteella Pellinen näyttää poikkeuksellisen tuotteliaalta kirjailijalta. Kuluvana vuonna Pelliseltä on ilmestynyt teokset Auringon silmä ja Italialainen pöytä, jota luova kausi jatkuu 57 vuotta esikoisteoksen jälkeen.

Visarunoa en kokenut ensisijaisesti suviseksi runoksi. Pikemminkin koin sen mennen kesän kaipuuksi: ’…oli olemassa…’, ’ja hävitäkseen kaikki’. Tosin alku ja loppu tekevät runon monitulkintaiseksi, kuten hyvän runon kuuluneekin olla.”

Näinhän se juuri on. Ilman lukijan omaa  tulkintamahdollisuutta runot voisivat olla aika tylsää luettavaa.

Pellisen tunnistivat myös Jorma Kataja, Juhani Niemi, Sirkka-Liisa Piirainen ja Sirpa Taskinen.

Loppukaneetin, runomuotoisen, lausuu Veli-Pekka Salminen:

”Luen Pellisen valittuja taas
näistä asioista:
on kirkas, valoisa tie
niin kuin pieni portti
ja piha oli
Kuuskajaskari tai Moskova,
edessäpäin tulevat juhlat
Kirjoittaa maljasta
joka oli hidas
usein niin päinvastoin
kuin kukaan
Toisin sanoen kuuntelet”

Tuosta irtoaa palkinto!

Viikon sitaatti
Ja sitten jotain aivan toisenlaista, niin kuin Monty Pythonin komediasarja joka jaksossaan lupasi.
Vaiko sittenkään? Kesän toisen visajakson kohteena on näet kirjailija, joka on Pellisen lailla todellinen moniosaaja:  kirjoja on syntynyt niin aikuisille kuin lapsille, kuvataidetta on ollut esillä huippugallerioissa, elokuvia on ohjattu ja käsikirjoitettu, näytelmiä on esitetty Suomea myöten pitkin maailmaa. Ja silti hänet ollaan useimmiten änkeämässä yhteen ahtaaseen lokeroon, jonka päällä lukee: Scifi.
Kuka on kirjailija, mikä tämä 1990-luvun alkupuolella suomeksi saatu teoksensa? Ratkonta-aikaa on taas rapsakasti eli vastaukset viimeistään 16.8. mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi tai osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

”Olin seitsemäntoista, kun Piru kuoli. Me löysimme hänen ruumiinsa kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni. Kuorrutukseen tarttunut kärpänen oli tarvittava enne.”
Vanhaa herra Martinia oli sanottu Piruksi niin kauan kuin muistin. Hänen oikea nimensä oli Tuomari Martin, vaikka hänellä ei ollut lain kanssa mitään tekemistä. Tuomari oli hänen etunimensä. Se nimi lukee syntymätodistuksessa. Niin minulle ainakin on kerrottu.”