Taru Vuorimaa kertoo kuka ja mikä.

”Kysymyksessä on Aki Ollikaisen Nälkävuosi vuodelta 2012, loistava pieni teos, joka kertoo 1800-luvun lopun suurista nälkävuosista, nälänhädästä. Silloin menehtyi nälkään ja tauteihin Suomessa satojatuhansia ihmisiä.

Ollikainen tarkastelee aikaa eri näkökulmista: köyhän torpparin perheen, helsinkiläisen yläluokan ja päättäjien vinkkelistä. Vaikka teos on realistinen, jopa inhorealistinen, Ollikainen ei mässäile kauheuksilla tekstissään. – – –

Mauri Panhelainen kertaa täydentäen teoksen syntyvaiheita ja sisältöä tähän tapaan:

”Vuonna 2012 putkahti kuin tyhjästä esiin jo nelikymppiseksi ehtinyt esikoiskirjailija, joka taitavasti kirjoitetulla tosipohjaisella romaanillaan Nälkävuosi voitti palkintoja ja ehdokkuuksia. Teos kruunattiin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi, ja se pääsi paitsi Finlandia-ehdokkaaksi myös kansainvälisen Booker-palkinnon pitkälle listalle.

Tekijä oli Äänekoskella lapsuutensa viettänyt Aki Ollikainen, toimittaja ja valokuvaaja, joka kirjoitti suurten nälkävuosien 1867-68 tapahtumista koskettavan romaanin.

Nälkävuosi-teoksen keskeisen torppariperheen isä Juhani kuolee, ja äidin on kahden lapsensa kanssa lähdettävä liikkeelle saadakseen jostakin ruokaa ja säilyäkseen hengissä. Kato oli käynyt toista vuotta peräjälkeen, vuodeajat olivat sekaisin, sillä Keski-Suomessakin järvet olivät jäässä lähes juhannukseen saakka. Uudet lumisateet alkoivat elokuun lopulla. Maantiet olivat täynnä kerjuulle lähteneitä ja ruokaa etsiviä ihmisiä. Jossain talossa nälkiintyneiden ihmisten hätään vastattiin, joissakin heidät torjuttiin. Kulkutautien leviämistä tietysti pelättiin, sillä rokotuksia tai muitakaan torjuntakeinoja ei silloin ollut.

Ollikaisen teos kertoo nälkävuosien tarinan useasta näkökulmasta, uskottavasti ja suoraan. Kirja jäi mieleen, se ei ollut aloittelijan tekstiä. Ollikainen on julkaissut sittemmin muutakin, viimeksi vihjeissä mainitun dekkarin, jonka hän kirjoitti vaimonsa Milla Ollikaisen kanssa. Kontti-niminen teos palkittiin Rikos 2019-dekkarikilpailun parhaana teoksena ja myytiin heti yli kymmeneen maahan.”

* * *

Raila Rinne jatkaa kiittelyjä:

”Juhanin kasvot ja koko keho kalpenevat kuoleman maalarinkäden alla Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi. Teos on harvinaisen kypsä ja hallittu esikoiskirja. Eipä ihme että se voitti ilmestymisvuonnaan 2012 HS:n kirjallisuuspalkinnon.

Kiirehdin tuolloin Nälkävuoden lukemaan ja pidin siitä kovasti.”

Nälkävuoden on lukenut, ja nyt jo kahdesti, myös Matti Kärkkäinen.

”Nälkävuosi oli poikkeuksellisen onnistunut esikoisromaani ja sai paljon myönteistä huomiota. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana.

Luin Nälkävuoden pian sen ilmestymisen jälkeen ja nyt uudelleen. Vaikka romaani on pieni, se antaa kyllä monta mielenkiintoista näkökulmaa nälkävuosiin 1867-1868, myös kansan ja eliitin suhteisiin ja jopa finanssipolitiikkaan.”

Mauri Niemi on yhtä lailla vaikuttunut lukuelämyksestä.

”Nyt kun olemme eläneet pari vuotta poikkeuksellista aikaa, Nälkävuoden lukukokemus on pysäyttävä ja asettaa tämän päivän murheet ja ongelmat oikeaan mittakaavaan. Kuva ja tarina ajasta ja sen ihmisistä kertovat, enemmän kuin tilastot, joiden mukaan Suomessa kuoli nälkään lähes kymmenen prosenttia väestöstä.

Kirjassa on hyvin kuvattu miten erilailla maaseudun pieni perhe ja helsinkiläisen eliitti kohtasi hädän. Vahva lukukokemus, ei ihme, että kirja oli ehdolla Man Booker-palkinnonsaajaksi.”

Tarmo Tikka kertaa hieman maamme nälkähistoriaa.

”Nälkä on aiheuttanut kansakunnalle kohtalokkaita seurauksia. Synkin tiedossa oleva nälänhätä oli pienen jääkauden kylmimpinä vuosina, 1695-1697, jolloin suomalaIaisia kuoli nälkään kolmasosa väestöstä eli noin 150 000. Syynä oli silloin kuin myös myöhemmin maataloustuotannon romahtaminen huonojen säiden vuoksi.

Vuosien 1867-1868 nälänhädästä ja sen seurausten hoitamisesta on tarkkoja tietoja. Huonot säät, useampina perättäisinä vuosina johtivat huonoihin satoihin aiheuttaen nälänhädän. Sen seurausten torjunta aloitetiin liian myöhään osittain talouspoliittisten syiden vuoksi. Muun muassa liian myöhään ostettu vilja-apu juuttui talvella jäihin. Järjestettiin hätäaputöitä. Niistä suurin oli Riihimäki-Pietari rata. Sen rakentajista menehtyi tuhansia nälkiintymisen, huonon ravinnon ja

Eero Reijonen kelailee alkuun vähän Finlandia-asioita ja sitten paljon muita juttuja.

”Kun jatkumoaiheella on tullut ylitettyä visassa siltoja, niin kehitellään sitten tähänkin, jos ei muuta niin Visiirin ratoksi: Finlandia-palkintoehdokkaasta on kyse nytkin, peräkkäisiltä vuosilta 2012 ja 2013, joista viimeksi mainittu oli Ystäväni Rasputinin listausvuosi. Visakirja oli vuonna 2012 kenties vielä lähempänä tätä kirjavuoden merkittävintä palkintoa kuin ’starikan’ mainio elämäkerta. Ainakin se oli kirjablogistien ykkösehdokas voittajaksi. Hieno teos U-L Lundbergin Jää sen palkinnon ansaitusti sai, mutta kyllä visapähkinäkin varmaan taisteli tämänkin kisan voitosta. – – –

Herkästi maailmaa aistivalle kirjailijalle ihmisen matka kuvastuu väreissä. Tyhjästä lähdetään, valkoisesta ja tyhjään päädytään; kuoleman väri on valkoinen. Se on arkussa makaavan ihmisruumiin väri ja pakkasen ja lumen, kuoleman uutterien työmiesten, väri. Aki Ollikainen itse mainitsee Hugo Simbergin maalausten sopivan yhteen sen mielenmaiseman kanssa, joka hänellä oli Visakirjaa kirjoittaessa. Ollikainen mainitsee yhden esimerkinkin: taulun, jossa naispuolinen piru on kerjuulla, maitoa pyytämässä kahden lapsen kanssa. – – –

Nälkävuosi, hieno visavalinta, on esikoiskirjaksi haasteellinen. Nimittäin kirjailijan seuraavia teoksia ajatellen. Aki Ollikainen laittoi parasta pöytään, hyvin kypsytettyä proosaa tärkeästä ja maailmalla vielä ajankohtaisesta aiheesta.

Kurjuudesta ja ihmisen eläimellistymisestä tilanteessa, jossa vain piittaamattomin ja vahvin selviää, on kirjoitettu paljon. Omaperäisen, uusia elämyksiä tarjoavan teoksen synnyttäminen tästä tilanteesta on ollut haastavaa. Ymmärrän hyvin, että Aki Ollikaisen takki tyhjeni ja elämä lähti laukalle. Onneksi vain lyhyehkölle sellaiselle.

’Helppo lukea ja vaikea unohtaa’, kerrankin Turun Sanomat puhuu asiaa.

Nälkävuosi on vuosien jälkeen uudelleen ja vähän tarkemmin luettuna edelleen painava pienoisromaani.”

* * *

Useampikin vastaajista tiesi suuren nälänhädän koskettaneen myös omaa sukuaan. Yksi heistä on Jari-Pekka Vuorela.

”Visan aiheesta tuli mieleen oman suvun kirjallinen historia. Isoisäni isoisä torpanpoika Karl Bergstad kirjoitti 14-vuotiaana puhtaaksi Uuden Kalevalan, yhdessä Helenius-nimisen torpanpojan kanssa, Laukon kartanon mailla vuonna 1849.

Karl Bergstad kuoli aika monen muun tavoin vuonna 1868, mutta onneksi hänellä oli silloin jo kaksivuotias poika August.”

Veikko Huuskallekin ankara aihe on läheinen.

”Tämä oli helppo, sillä vaimo luki kirjastosta Aki Ollikaisen Nälkävuoden (2012) ja kehuskeli kahvipöydässä sitä sen verran ylettömästi, että olihan se pakko lukea. Yksi yöaika siihen meni, mutta kannatti.

Aihe, vuosien 1967-1868, nälkävuodet olivat toki tuttuja: olen kirjoitellut kotipitäjäni henkilömenetyksistä noina aikoina, ja ovathan numerot kauheita.

Kun Ikaalisten pitäjässä kuoli 1861-1866 aikana vuosittain 137-232 henkilöä (aika iso vaihteluväli tuolloinkin!), niin nälkävuosina kuolonkirjat kertovat ensin 668 kuolemaa ja sitten huippuvuonna 887 vainajaa. Mutta elämä voitti jo vuodesta 1869 alkaen jolloin kuolleita oli vain 99 ja seuraavana vuonna vielä vähemmän nimittäin 82. Kaipa tämä on normaalia hirmuisen myskyn jälkeen? Kaikki vähänkin ’kuolemaan kallellaan olevat’ ovat menneet, ja vuosikuolleisuus jopa alle puolet normaalista..

On minulla toinenkin henkilökohtainen suhde vuoteen 1868. Nimittäin 16. päivä kesäkuuta Sakkolan Röykkylän kylässä landbonde Matti Matinpojan ja vaimonsa Marian perheeseen syntyi poika, joka kasteessa sai nimen Antti. Tämä nälän ja taudit onnekkaasti voittanut ihmistaimi oli minun isäni isä, tuleva kaksinkertainen Kannaksen evakko, jonka kuolinvuoteelle evakkokotimme kamariin äitini minut pyysi sen jälkeen kun ukko (karjalaisittain kutsuimme häntä tuolla kunnianimellä) oli aamusta kuollut ja äiti hänet ehtinyt laittaa. Ikimuistoinen aamu, kuvailin häntä joskus valkopartansa ja tanakan vartensa ansiosta ’Karjalan Hemingwayksi’, mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu. Kirjoittaa hän ei osannut, se näkyy siirtolaishuollon asiakirjoista, jotka hänen puolestaan on kirjoittanut isäni huolellisella kaunokirjoituksellaan, ja paperit on sitten ukko itse kuitannut puumerkillään.”

Myös Sirpa Taskinen on tunnistanutt nälkävuosien pitkän varjon.

”Nälkävuosi on syvältä kouraiseva kertomus talvella 1867-1868 koetusta nälänhädästä, jonka aikana Suomessa kuoli yli satatuhatta henkeä nälkään ja tauteihin. Sen vaikutus tuntui pitkälle yli aikalaismuistin – esimerkiksi isoisäni (joka ei itse ollut elänyt vielä tuolloin) puhui siitä usein, ja tunnistan kyllä itsessäni tietyn kunnioituksen ruokaa kohtaan.”

Ja vielä Juhani Niemen ytimekäs loppukiteytys:

”Ollikainen on tiivistänyt kertomuksensa olennaiseen, mutta silti kaikki tarpeellinen tulee sanotuksi. Ollikainen on tehnyt taustatyöt erinomaisesti, asiantuntemus näkyy taustalla, mutta tarina kuitenkin on etualalla.”

Teoksen tunnisti myös Terhi Tuomikoski. Palkinto Taru Vuorimaalle.

Visasitaatti 3/2022

Jätetään suomalainen nykykirjallisuus hetkeksi, ja otetaan esiin eurooppalainen moderni klassikko. Alle seitsenkymppisenä 1980-luvun lopussa kuollut kirjailija kirjoitti komean tuotannon proosaa, näytelmiä ja runoutta. Tästä käsillä olevasta teoksesta tehtiin Helsingissä viime vuosikymmenellä poikkeuksellisen väkevä teatteriversio.

Kuka, mikä teos, jossa hengästyttävästi on koko 190 sivua yhtä kappaletta? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 7.3. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Lounasaikaan saakka Wienin taidehistoriallisen museon kahdeksantoista asteen lämpötila on hänelle miellyttävin, iltapäivän hän viihtyy paremmin lämpimässä Ambassadorissa, missä on aina kahdenkymmenenkolmen asteen lämpätila. Iltapäivällä en enää halua ajatella niin paljon ja niin intensiivisesti, Reger sanoo, silloin minulla on varaa mennä Ambassadoriin.”