”’Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen…?’

Kyllä minäkin olen aikoinaan varmaan nähnyt tämän Arthur Hillerin ohjaaman nyyhkyleffan, koska muistan Ryan O’Nealin, mutta jostain syystä en Ali MacGrawia. Oscar-ehdokkuuksia tuli peräti seitsemän.

Mahdanko olla lukenut kirjan, joka tehtiin elokuvan pohjalta? Kun nyt varta vasten lainasin Love Storyn (1970), niin dialogi ei vaikuta lainkaan tutulta.”

”Käsittääkseni tämä kirja tuli vasta elokuvan jälkeen? Kysessä on siis Erich Segalin Love Story. Elokuvan ohjasi kanadalainen Arthur Hiller. Se sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mutta vain yhden Oscarin, Francis Lain musiikista.

Kävin katsomassa elokuvan silloin ensimmäisen poikaystäväni kanssa, mutta minua se ei suuresti säväyttänyt vaikka taisin olla kohderyhmää. En pitänyt pääosien esittäjistä. Ryan O’Neal oli Peyton Placesta tuttu ja Ali MacGraw turha jäykkä. Luin kyllä kirjankin myöhemmin, mutta se ei muuttanut mielipidettäni (näin elokuvan silmissäni lukiessani kirjaa). Ihmettelenpä, jos Love Story vielä hitiksi nousee.”

Mauri Panhelainen tekee tarinasta verrattoman kompaktin synopsiksen.

”Suomessa 1971 julkaistu Erich Segalin Love  Story – rakkauskertomus oli valtava menestys Amerikassa ja kohtalainen best seller myös Suomessa.

Se oli nykyaikaan sijoitettu Romeo ja Julia -tarina rikkaan perheen Harvardissa opiskelevasta pojasta, joka tapaa naapuriyliopiston kirjastossa Jenniferin, köyhän leipurinlesken kauniin tyttären. Rakkaustarina, joka alkaa takkuillen, kehittyy romanttiseksi ja traagiseksi, monen mielestä varsinaiseksi nyyhkytarinaksi.  Kaikki kaunis tuhoutuu, kun syöpä vie Jenniferin.”

* * *

Juhani Niemellä on pehmeitä muistoja ja kovaa faktaa.

”Mistä alkaisin tämänkertaisen jorinani tästä aiheesta. Ehkä siitä, kun tuolloin olin nuori ja (aiheeseen sopivasti) korviani myöten rakastunut. Joten minut oli helppo raahata katsomaan tätäkin elokuvaa. Vain muutaman suukon tähden.

Erich Segal teki käsikirjoituksen elokuvaan ja myi sen Paramountille, joka halusi Segalin kirjoittavan siihen pohjautuvan romaanin auttamaan elokuvan ennakkojulkistusta. Teoksesta tuli suuri menestys, joka teki Segalista miljonäärin. Love Story oli menestys niin kirjana, elokuvana että lauluna (varsinkin Andy Williamsin levyttämänä).

Elokuvallista draamaa oli myös ohjaajarintamalla. Ensin elokuvan piti ohjata Larry Peerce. Hänen vetäydyttyä projektista, tilalle tuli Anthony Harvey. Hänet pudotettiin tehtävästä ja korvattiin Arthur Hillerillä. Hiller suositteli tähdeksi – Beau Bridgesin, Michael Yorkin ja Jon Voigthin kieltäydyttä roolista – Ryan O’Nealia.

Segal on tunnettu myös pitkänmatkanjuoksijana ja (vielä paremmin) Beatles-musikaalin Yellow Submarine käsikirjoittajana.”

Veikko Huuskakin noteraa Beatles-kytkennänn ja erityisesti kirjailijan juoksuhimon.

”Erich Segal (1937-2010) väitteli antiikin komedioista Harvardissa, toimi professorina ainakin Harvardissa, Yalessa ja Princtonissa. Kirjoitti käsiksen Beatlesien Yellow Submarineen.

Love Story oli kieltämättä jotenkin lälly. Vaikutelma miehestä koheni, kun kuulin että hän loukattuaan jalkansa teini-iässä jossain kanoottionnettomuudessa, joutui kuntoutukseen ja kiinnostui kestävyysjuoksusta. Niinpä juoksi lukuisia maratoneja, mm. 20 kertaa peräkkäin kuuluisan Bostonin maratonin, ei ollut mikään huippuravuri, mutta alitti kolme tuntina kuusikertaa (kateudesta kalpeana totean että itse en päässyt alle 3:n, meni 6 minsaa yli, mikä ei harmita niin kauheasti enää).”

Eero Reijosen kuvitteellinen kynä sylki taas paljon jälkeä yhtä kuvitteelliselle paperille. Muun muassa tähän tapaan nuoruuden luku- ja katselumuistoja kelaillen.

”Muutaman vuoden visakallo tyydytti lukuhalujaan Hemingwayhin, Steinbeckiin ja siirtyi kotimaisista Turtiaisen runojen kautta Lauri Viitaan, Linnaan, Salamaan ja Pentti Haanpäähän. Ei tähän porukkaan mitenkään sopinut Peyton Placen, ylivoimaisen markkinajohtajan peräaallossa rantautunut visakirjafilmatisointi, kertomus rakkaudesta.

Peyton Placeahan oli pakkopullaa, ainakin yhden huoneen ja keittiön kämpissä sitä oli turha yrittää pakoilla 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Jos himassa oli telkkari, niin tätä herkkua taatusti katsottiin.

En ole vieläkään täysin toipunut tästä poikavuosien traumasta. Tämä ei ole mikään ihme, sillä sarjaa pyöritttiin 514 keskiviikkoiltana parhaaseen omalukuaikaan. Minun punkkani oli olohuoneessa, telkkaria vastapäätä. Lähetysaika oli aikakauteen nähden myöhäinen ja skole alkoi aamukahdeksalta. No, Allison ja Rodney ja erityisesti uhkea Betty Andersson jatkoivat showta pojankossin unimaailmassa.

Parhaimmillaan Peyton Placea seurasi 1,7 miljoonaa katsojaa, joten sinertävä telkkarivalo paloi illalla lähes joka kämpän ikkunasta. Ei siinä tilanteessa ainakaan orpouden tunteesta
kärsinyt. – – –

Vastoin odotuksia visakirjan ensimmäiset ’pusut’  jaetaan jo alkulehtien kuvaamassa lätkäkaukalossa. (Muistan maailmankirjallisuudesta vain yhden verrokin: Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie saatetaan alkuun sillä, että  Helminen syöttää Karalahdelle, joka laukoo tolppaan. Sen ’pusun’ antaja on tässä tapauksessa Matti Virtasen vaimo Helena, joka lähtee kodista sillä samalla mailan ojennuksella)

Visakirjassa, kaikkien rakkaustarinoiden äidissä, sankari, Oliver Barrett IV ilmoittautuu heti kättelyssä kiekkokaukaloiden kovanaamaksi, joka tosin paljastuu vähitellen herkäksi ’kynäilijäksi’, ainakin Harvardin lätkäjengin mittapuun mukaan.

Toinen rakkaustarinan osapuoli löytyy Harvardin sivukirjaston, Radcliffen virkailijapöydän takaa. ’Silmälasipäinen hiiri oli Harvardin äveriäimmän suvun nuorimman vesan, Oliverin nimitys tulevalle rakastetulleen. No, tämä ’Minni Nelisilmä’ – rakkaalla lapsella on monta nimeä – ei luovuttanut tenttiopusta ennen kuin kiekkosankari, jota Jenniferiksi kastettu tyttö nimitteli porvariksi, biffasi kahvit ja pullat. Ja sitten se oli vientiä. Jenny-Diiva ja porvari-Oliver asettuivat jumalien armoille.”

***

Raila Rinne ehti reagoida visaan viime tingassa.

”Keräilin lehtiä roskiin vietäviksi kun äkkäsin, että Kirjavisa oli livahtanut huomiottani. Hmmm, tasavuosia, melodraama, valtava hitti, musiikki…. Täytyy olla Erich Segalin kirjoittama Love Story vuodelta 1970. Teemalaulu on unohtumaton ja elokuva niin hellyttävä, pääosissa Ali MacGraw ja jo Peyton Placessa hurmannut kiharapää Ryan O´Neill.

Nyt kun menestyskirjan ja -elokuvan julkaisemisesta on kulunut 50 vuotta, kirjan suomalainen kustantaja Tammi on julkaissut siitä uusintapainoksen ja ajan henkeen myös e-kirjan. Englanniksi äänikirjan luki aikanaan kirjailija Segal itse. Se olisi hauska kuunnella.”

Pertti Vuorela etsii Segalille kotimaisia verrokkeja.

”Akateeminen maailma ei hyvällä katsonut, että professori kirjoitti romanttisen viihderomaanin. Erich Segal saikin osakseen epäluuloa ja halveksuntaa. Meillä ehkä tunnetuin akateemisten ympyröiden rikkoja on filosofi Esa Saarinen.

Jotkut professorit ovat kirjoittaneet myös romaaneja ja näytelmiä kuten Heikki Ylikangas. Tiedotusopin professori Pertti Hemanus kirjoitti puolestaan aikoinaan dekkareitaa.”

Ossi Lehtiölle tästä rakkaustarinasta ei tullut eläää suurempaa.

”Minusta tarina on todella mitätön, ja olen vain aloittanut kirjan lukemisen ja siksi muistin tuon tehtävän, kun en varmaankaan paljon pidemmälle jaksanut lukea.”

Matti Kärkkäinen tyytyy toteamaan että ”en ole lukenut kirjaa enkä nähnyt elokuvaa, vaikka siihen liittyvää suurta julkisuutta ei voinut olla huomaamatta kirjan ja elokuvan ilmestymisen aikoihin. Ilmeiseti oli tuolloin sellaisessa vaikutuspiirissä, jossa tuollaista kirjallisuutta ja elokuvaa ei arvostettu. Ainoastaan Francis Lain säveltämä elokuvan musiikki on minulle jossain määrin tuttua, pääosin suomalaisten artistien tulkitsemana.”

Palkinto Merja Jutilalle.

Visasitaatti 4/2020

Rakkaustarinasta on kyse uudessa visatehtävässäkin, mutta ihan toisenlaisesta, vaikki hittihän tämäkin esikoisteos oli reilut 40 vuotta Love Storyn ilmestymisen jälkeen. Siitä poiketen tämä teos aiheutti myös paljon kriittistä, punnittua ja intohimoista keskustelua.

Mikä siis, kuka aiheutti? Vastaukset 30.3.  mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi tai postitse Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI. Yhdelle palkinto.

”Nainen nauroi lapsille. Kiipeilytelineessä roikkuvalle neljävuotiaalle, jonka syntymä näytti naisen hitaalta kidutuskuolemalta, keinussa tasapainolevalle kolmivuotiaalle, jonka maailmaan tulo oli vain hieman armollisempi ja vaunuissa tanakasti istuvalle yksivuotiaalle, joka ponnisti elämään nyrkki ojossa kuin Teräsmies. Naisen lantio ja vatsa olivat selvinneet niin paljosta”.