Montakohan Kingston Wall -tribuuttia on nähty ja kuultu tuon verkkokeskustelun jälkeisinä 16 vuotena? Sen intohimoisesta ja todellista fanitusta henkivästä luonteesta päätellen nuo keskustelijat ovat olleet tänä kesänä täpinöissään, kun Kingston Wall on ollut jälleen keskuudessamme.

Ihan viimeisimpiä kommentteja tuon KW-yhteisön keskustelussa on Jukka Jyllin postaus kolmen viikon takaa: ”Kiitos kaikille teille, jotka olette keikoille päässeet. Vielä olisi Helsingin Juhlaviikkoken Huvilateltta jäljellä, sitten tämä projekti olis niinku siinä. Peace, Love & Kingston Wall !!!”

Se oli eilen tiistaina se viimeinen valssi projektista Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB, joka on viime keväästä yli päättyvän kesän pistänyt kansaa lakoon valikoiduilla festareilla ja klubikeikoilla.

Mikko von Hertzen oli Kingston Wall -keikan vokalisti ja seremoniamestari.

Suurta ja kohotettua

Huvilan tunnelma oli latautunut jo puoli tuntia ennen keikkaa, ja kun bändi nousi lavalle tarkasti aikataulussa heti iltaseitsemän jälkeen jysäyttäen ilmoille vakioavauksensa Another Piece of Cake, fiilis kipusi heti kupolin huippuun, niin teltan kuin kuulijoiden.

Kevään ja kesän kiertueen soittorepertuaarin runkona ovat olleet yhtyeen palvotuimman albumin eli Kingston Wall II:n  (bändihän nimesi kaikki kolme pitkäsoittoaan ledzeppelinmäisesti järjestysnumeroin) biisit. Nyt, aiempia vetoja pidemmällä soittoajalla, tuo kakkosen kattaus ehdittiin vetää miltei kokonaan läpi. II-albumin helmet kuten We Cannot More, Istwan, Two of A Kind ja nyt myös massiivisen komea, päälle kymmenminuuttinen You tekivät konsertin alkuosasta suurieleisen ja soitannollisesti kohotetun. Sovitukset olivat isoja, soolot pitkiä ja vakuuttavia, ja bändin yhteissointi hiottua.

Hetkin tuntui, että soitto on liiankin suurta ja huoliteltua. Kingston Wallin triomuotoisen alkukokoonpanon tietty särmikkyys ei viisihenkisessä orkestraatiossa päässyt useinkaan esiin. Suuret linjanvedot tarjosivat silti paljon korvakarkkia, etenkin kitara- ja melodiapuolella, sillä Kie von Hertzen on vähintään Pete Wallin tasoinen kitaristi ja Mikko von Hertzen laulajana muutaman pykälän parempikin. Stemmalaulutkin olivat nyt ihan toista tasoa kuin triomuodossa.

Yllätysvieraat ottivat paikkansa

Liki parinkymmen biisin setin kääntyessä loppupuolelleen alkoi Huvilassa hurmoksellisin vaihe. Monilla aiemmillakin kuluneen kesän festarikeikoilla kuultu kolmen toisiinsa limittyvän biisin sarja loksautti leuat. Yhteen limitetty biisirypäs Konevitsan kirkonkellot, Kuusamo – siis se coverointi Toto Cutugnon italohitti Africasta –  ja Kingston Wall II:ltä löytyvä hektinen sovitus Donna Summerin diskohitistä I Feel Love on progevetoisessa konsertissa jo itsessään  varsin epäpyhä kolmiyhteys. Mutta Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB -combolle kaikki on mahdollista, myös se, että Kuusamon lauluosuuden nousi esittämään sen ainoa oikea tulkki, Iso-D itse. Danny näytti kovin otetulta tästä kunniasta, eikä yleisökään tuntunut suhtautuvan tutusti täysvalkoisiin pukeutuneeseen solistivierailijaan millään camp-asenteella vaan täydellä kunnioituksella.

Iso-D yllätysvierailulla.

Eivätkä yllätysvieraat siihen jääneet. Kingston Wallin yksi rakastetuimpia biisejä on kaunis progeballadi Shine on Me, ja sitä ryydittämään saapui lavalle Sakari Kukko saksofoneineen. Kukolla on Piirpauken ja Punaisen langan kautta vahva yhteys Pete Wallin isoveljeen, kitaristiässä Hasseen, joka muuten soittaa sen alkuperäisen Konevitsan kirkonkellojen ikimuistoisen kitarasoolon. Saken fonisoolot Shine on Messä olivat koko Huvila-illan eittämättömiä kohokohtia.

Sakari Kukko, sax.

Illan loppuhurmoksessa Mikko von Hertzen äityi hehkuttamaan samassa klimpissä rakkauden kesää 1969, Woodstockia ja Pete Wallin syntymää. Siispä yleisöä laulatettiin Hair-klassikolla Let The Sunshine In, mikä oli jo viittä vaille kornia, mutta meni läpi näissä fiiliksissä. Encoreksi heitettiin vielä Jimi Hendrixin Fire, joka aikoinaan kuului Kingston Wallin perusrepertuaariin. Sitä edeltänyt ykkösalbumin iso herkku Nepal olisi kyllä ansainnut kunnian olla tämän kiertueen viimeinen biisi. Nyt se kuultiin toiseksi viimeisenä.

Huvilan tunnelma oli vähintään tiivis.

Jukka Jyllin sanoin ” tämä projekti olis niinku siinä”. Kysyntää varmaan riittäisi enempäänkin. Niin paljon myös soittajisto näyttä nauttivan hommastaan ja yhteissoitostaan, ettei olisi yllätys, jos joskus vielä…