Suomalaisia tieteiselokuvia ei ole jonoksi asti. Niistä harvoja vakavaksi tarkoitettuja on Mika Kaurismäen The Last Border (1993), jossa saastuneen maapallon viimeisiä elinkelpoisia alueita on napapiiri.

Rane Aunimo

Demokraatti

Jotakin samaa on Saara Saarelan ohjaamassa Veden vartijassa (2022), jonka dystooppisessa tulevaisuudessa juomakelpoisesta vedestä on tullut tiukasti säännöstelty kulutushyödyke.

Elokuva perustuu Emmi Itärannan romaaniin Teemestarin kirja (2012), jonka Ilja Rautsi on sovittanut elokuvakäsikirjoitukseksi. Vastaavia fantasioita ei ole meillä juuri kuvattu, koska lajityyppi on kallis ja kansainvälinen vertailu armotonta.

Halusi tai ei, Veden vartijakin kamppailee katsojan päässä esimerkiksi Nälkäpelin (2012) kanssa, vaikka jälkimmäisen tuotantobudjetti on kaksikymmenkertainen. Lopputulosta täytyy katsoa täysin sinivalkoisten linssien läpi voidakseen olla harmittelematta suomalaisittain hulppealla neljän miljoonan euron budjetilla aikaansaatua kornia patsastelua.

SYRJÄISESSÄ KYLÄSSÄ eletään mullistuksen jälkeistä aikaa. Sirkkamaiset härvelit lentävät taivaalla ja sotilaat marssivat kaduilla paimentamassa alistettua kansaa. Vedestä on pulaa, mutta henkensä pitimiksi varastelevat lukitaan telkien taa odottamaan kenties vielä kurjempaa kohtaloa.

Sikäläisen teemestarin tytär (Saga Sarkola) on tarjolla pelastajaksi. Tyttö kulkee isänsä jäljillä ja saa vihiä lähteestä, missä voisi piillä pelastus orjuuttavasta ahdingosta. Herraskaisen vedensäännöstelijän (Lauri Tilkanen) ja duunariystävän (Mimosa Willamo) kanssa koko yhteisöä kuristava salaisuus alkaa paljastua pala palalta.

VEDEN VARTIJA näyttää yksittäisissä still-kuvissa komealta, mutta lässahtää kameran liikkeessä töksähteleviin leikkauksiaan, pälyileviin kasvoihin ja vailla luontevaa suuntaa pomppiviin kohtauksiin.

Scifinä Veden vartija on auttamaton halpis ja poliittisena julistuksena lapsekas tussahdus, mutta mikä pahinta seikkailufilminä siitä puuttuu kokonaan jännitys ja vauhti.

Ulkokuvissa sankarilla on sentään pyörä, mutta muutoin vaikutelma on univormuparaatimainen. Sisälläkin dialogia lausutaan kuin suolapatsaat. Tarinasta ja vuorosanoista on vaikea saada selkoa ilman ruotsinkielisten tekstien avustusta.

Diktatuurin pimeys ei nosta pulssia yhdessäkään kohtauksessa, koska sen laatua ei oikein näytetä. Surkean kyläpahasen kauniit ihmiset ovat yllättävän terveen ja hyvinvoivan oloisia, vaikka maailma ympärillä palaa. Rakkaus on syttyä ilman minkäänlaista kipinää.

Kuvaukset useassa pohjoisen maassa ja vuosia vienyt projekti ovat saattaneet johdattaa liikaa ulkoiseen ja tekniseen. Itse tarina, teema ja ihminen jäävät irallisiksi, kuin välttämättömäksi pahaksi. En tiedä, haluaako tai yrittääkö elokuva sanoa jotakin esimerkiksi ilmastonmuutoksesta.

Sisälle on jäänyt poukkoilevaa puhetta vedestä, muinaista perintöä ja tyhjiksi fraaseiksi kutistuvaa uhrimieltä. Sääli karismaattista Pekka Strangia, jolle ei ole jäänyt montaa vuorosanaa eikä mitään tekemistä.