2000-luvun alussa Suomi oli Pisa-tuloksissa kärjessä ja muiden maiden edustajat tulivat innoissaan tutkimaan, miten Suomi opetuksensa järjesti. Erityisesti Viro otti mallia Suomesta.

Opetussuunnitelma oli tuolloin selkeä ja opetus oli pitkälti opettajajohtoista. Opettajilla oli myös suuri valta päättää opetusmenetelmistään ja oppimateriaalistaan.

Yhteiskunnassa koulutusta arvostettiin ja Suomessa luettiin. Myös lapset ja nuoret lukivat.

NYT VIRO KERTOO, että sen opetustulosten nousun taustalla on muun muassa kansakunnan luja usko koulutukseen. Meillä taas keskustellaan siitä, pitäisikö yliopisto-opintojen olla maksullisia.

Virossa opettajia on myös jatkuvasti koulutettu, kun taas meillä nykyinen hallitus on leikannut opettajien täydennyskoulutukseen varatut rahat.

OLEN TYÖSKENNELLYT opettajana yli 25 vuotta. Yhteiskunta on ehtinyt muuttua monessa suhteessa paremmaksi.

Esimerkiksi koulujen välineistö ja oppimateriaalit ovat parantuneet, oppilailla on enemmän kanavia hankkia tietoja ja vaikkapa kielitaito on kohentunut huomattavasti.

Toisaalta yhteiskunta on mennyt huonompaan suuntaan,
sillä enää ei arvosteta sinnikästä tekemistä millään alalla vaan kaiken tulisi olla aina helppoa ja hauskaa.

Oikean tiedon hankinta on hankalaa, sillä vaikka tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, lasten ja nuorten kaikenlainen lukutaito on valitettavasti heikentynyt.

Vuonna 2016 voimaan tulleen opetussuunnitelman tavoitteena oli aktiivisempi ja osallistuvampi oppilas.

Kymmenen vuoden ajan olemme antaneet itsemme tuudittautua uskoon, että jo lapsena ihminen on itseohjautuva ja opettaja on lähinnä ohjaaja lapsen opinpolulla.

Olemme sälyttäneet opetussuunnitelmiin ilmiölähtöisyyttä ja projektioppimista aivan liikaa.

Olemme uskoneet teknologian autuuteen, vaikka välillä lapsen kehitykselle olisi ollut parasta kirjoittaa oikealla lyijykynällä kaunokirjoitusta.

ONKO SUUNTA VIELÄ käännettävissä? Uskon edelleen niin. Kännykkäkielto kouluissa oli askel oikeaan suuntaan.

Vielä kun saisimme palautettua oppilaille työskentelyn sinnikkyyden ja keskittymiskyvyn, olisimme oikealla tiellä.

Aito oppiminen edellyttää paneutumista ja tylsyydenkin sietämistä.

Tarvitsemme panostusta laadukkaaseen koulutukseen. Se tarkoittaa muun muassa päteviä opettajia, terveellisiä työtiloja, aikaa opettaa sopivankokoisia ryhmiä.

Se tarkoittaa myös sitä, että opettajien ei tarvitse olla sairaanhoitajia, psykiatreja ja poliiseja, vaan he voivat keskittyä kasvattamiseen ja opettamiseen.

LAADUKAS koulutus alkaa varhaiskasvatuksesta, jossa tarvitaan myös pedagogista osaamista.

Tässä ajassa emme voi varmasti tietää, millaisia ammatteja tulevaisuudessa tarvitaan, joten aikuiskoulutuksen merkitystä ei sovi väheksyä.

Uskon, että nykyisin koulussa olevat oppilaat joutuvat opiskelemaan työuransa aikana useamman ammatin.

Siksi aikuiskoulutukseen tulisi olla myös taloudelliset mahdollisuudet.

Koulutuksen laadun parantaminen ei edellytä lisämiljardien satsauksia, mutta se tarkoittaa, ettei koulutuksesta saa enää vähentää yhtään rahoitusta.

SEURAAVAN HALLITUKSEN pitää palauttaa aikuiskoulutustuki.

Myös opettajarekisteri olisi viimein saatava käyttöön. Näin jokaiselle huoltajalle olisi selvää, onko lapsen opettajalla tarvittavaa pätevyyttä. Sillä opettajankin koulutuksella on merkitystä.

Kirjoittaja on historian ja yhteiskuntaopin lehtori, kansanedustajaehdokas (sd) Haminasta.