Elokuva
15.12.2016 20:00 ・ Päivitetty: 15.12.2016 18:59
Kun tekohampainen isä ei jätä aikuista tytärtään rauhaan, luhistuminen on lähellä
Kun tekohampainen isä ei jätä aikuista tytärtään rauhaan, luhistuminen on lähellä.
Isäni Toni Erdmann (2016) oli Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjan tapauksia viime keväänä. Vaikka elokuvantekijöistä koostuva jury jätti saksalaisen Maren Aden ohjaaman teoksen palkinnoitta, kansainvälinen kriitikkojen liitto arvioi sen festivaalin parhaaksi elokuvaksi.
Viime viikonloppuna se pyyhkäisi keskeiset pystit European Film Awards -palkintogaalassa nousten samalla Oscar-suosikiksi vieraskielisten elokuvien sarjassa — siis siinä, jossa meikäläiselle Hymyilevälle miehelle (2016) toivotaan menestystä.
Yli kaksi ja puolituntinen elokuva on jo mittansa puolesta tavallista suurempi haaste, mutta teos on kuvattu kevyellä kalustolla välittömän tuntuisesti, kuin kaikuna uuden aallon perinnöstä.
Saksankielisyyttä ja juhlavaa kestoa ei kannata säikähtää, vaikka olisikin anglosaksien armoilla. Päällisin puolin elokuva vaikuttaa kertovan sinänsä yksinkertaisen tarinan aikuisen tyttären (Sandra Hüller) ja isän (Peter Simonischek) liki katkenneesta ihmissuhteesta, mutta taustalla virittyy myös laajempia ja kauaskantoisempia yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Tyylilajina on realistinen tragikomedia, farssikin. Hämmentävien kohtausten annetaan jatkua pitkään ja kasvattaa kummallisuuttaan. Kuin henkilöt olisivat piilokamerassa.
Hiljalleen maskien takaa paljastuvat tavoillaan yksinäiset lähisukulaiset.
Winfried ja Ines näyttävät ensin toistensa peilikuvilta. Pilailua harrastava eksentrinen isä on ”kylähullu”, joka koettelee sovinnaisuuden rajoja ihmeellisillä tempauksillaan. Tytär on kaavamaisissa housupuvuissa tärkeilevä konsultti, jonka tähtäimessä on seuraava askel uraputkessa.
Keskeiset tapahtumat viedään Saksasta Bukarestiin, jossa Inesin edustama firma auttaa paikallista öljyjättiä ulkoistuksessa, toisin sanoen työntekijöiden irtisanomisessa. Esiin astuu Winfriedin alter ego, tekohampaisiin ja outoon peruukkiin pukeutunut Toni Erdmann, joka tunkeutuu tyttären elämään. Ehkä tämä jo toivookin isänsä huomiota, koska ei estä häiriköintiä. Silti kriittisempi ote myös rakastettavan rentun manöövereihin olisi tehnyt kokonaisuudesta perustellumman. Tonin uunoilu on yhtä lailla rasittavaa kuin hyväntahtoisen lempeää.
Vino ja etäinen ensituntuma henkilöihin on pitkälti näennäinen. Hiljalleen maskien takaa paljastuvat tavoillaan yksinäiset lähisukulaiset, jotka tarvitsevat yhteyttä toisiinsa. Vieraantumisen teema viedään konkreettisesti isän ja tyttären synnyinmaan rajojen ulkopuolelle Romaniaan. Näin Maren Ade laventaa näkökulman vaivihkaa poliittiseksikin — kuinka tarkoituksellisesti?
Isäni Toni Erdmann kuvaa perhepotrettinsa ohella rikkaan lännen ja köyhemmän idän epätasapainoista riippuvuussuhdetta vertauksellisen oloisesti. Haluavatko menestyjät vain haudata omat ongelmansa ja hukkuuko inhimillisyys rahan alttarilla?
Suurimman muutoksen elää viilipyttymäisyyttään varjeleva Ines, jonka muotokuvasta olisi voinut tehdä pelottavan trillerin viimeistään vaiheessa, jolloin hämmentyneet vieraat saapuvat hänen tupaantuliaisiinsa. Karvaisen isän sanaton läsnäolo muuttaa kipeänkalsean kohtauksen lopulta hellyttäväksi. Samalla ”Toni Erdmann” menee ihon alle salakavalasti.
ELOKUVA:
Isäni Toni Erdmann
Ohjaus: Maren Ade
★★★☆☆
Pääosissa: Peter Simonischek, Sandra Hüller
2016, 162 minuuttia
Rane Aunimo
Demokraatti
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.