Sanasta on tullut synonyymi kiihkeälle ihailulle. Beatlemania tuo mieleen kuvan itkevistä, pyörtyilevistä faneista ja järjestysmiesten epätoivoisesta kamppailusta näiden yrittäessä padota salissa yltyvää hysteriaa.

Kuva ei ole kokonainen ilman Fab Fouria, neljää tuttua hahmoa lavalla – sittenkin yllättävän tyyninä keskellä pyörremyrskyä, yrittäen keskittyä seuraavaan hittiinsä biisilistalla.

– Me olimme normaaleja, ja muu maailma sekosi, George Harrison tiivisti Beatlemanian myöhemmin.

Mielessä vilahtaa sekin ajatus, että monet, ellei valtaosa, kuvissa nähtävissä faneista ovat nyt joko elämänsä loppusuoralla tai jo täältä poistuneet. Beatles-konsertin he kaikki epäilemättä muistivat, oli se sitten Manchesterissa, Torontossa, Tukholmassa, Pariisissa tai Los Angelesissa. Yeah!

Yksinkertainen muuttui monimutkaiseksi

Peittikö yleisön kiljunta musiikin alleen, kuten nykyään kerrotaan?

Se ei ole koko totuus. YouTubesta löytyy liuta tasokkaita 1960-luvun liveclippejä, joissa kaikki instrumentit ja laulut erottuvat selkeästi kuultavina. Hollywood Bowlin konsertti vuodelta 1964 on yksi tällainen helmi.

Olosuhteiden vuoksi ei musiikista kuitenkaan voinut välittyä riittävästi niille korville, jotka olisivat halunneet siihen keskittyä. Tuottaja George Martin vertasi fanien kiljuntaa jumbojettien nousukiidon synnyttämään äänivalliin. Jos epäilette tätä liioitteluksi, katsokaa elokuva.

Sitkeänä elää sekin pinttymä, että Beatlet eivät olisi antaneet lavalla parastaan, koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Tämä dokumentti kertoo muuta.

Kiertuevuosien kuluessa olosuhteet kyllä muuttuivat, samoin bändin asenne.

Aluksi he olivat suosiosta innoissaan. Olihan se uutta ja menestystä oli janottu.

Vuoteen 1966 tultaessa he olivat kypsyneet rutiininomaiseen keikkailuun. Päätöstä lopettaa konsertointi vauhdittivat Marcos-jupakka Filippiineillä ja Yhdysvalloissa noussut kohu John Lennonin ”suositumpi kuin Jeesus” -vertauksesta.

Esiintyminen oli ollut yksinkertaista. Nyt se oli muuttunut monimutkaiseksi ja rasittavaksi, Paul McCartney muistelee kameran edessä.

Ohjelmistoon alkoi tulla Paperback Writerin kaltaisia lauluja, joiden studio-olosuhteissa luotuja harmonioita ja soundeja oli haastavaa yrittää toistaa livenä sen ajan äänentoistolaitteilla.

Dokumentti on silti todiste siitä, että The Beatles oli kaiken muun ohella pirun kova lavabändi. Hämmästyttävä kvartetti! Vaativat lauluharmoniatkin pysyivät puhtaina kaaoksen keskellä. Korokkeelle nostettujen rumpujen takana istui aina luotettava Ringo Starr piiskaten eturivin kolmikkoa antamaan parastaan.

He olivat nuoria, mutta jo täysiä ammattilaisia suuren suosion vyöryessä päälle.

The Beatlesia ei löydetty tähtikilpailusta. Takana oli tuhansien hikisten keikkojen ja kilometrien kokemus, joka oli kertynyt Liverpoolista ja Hampurista.

Sen antamalla itseluottamuksella he saattoivat helmikuussa 1964 esiintyä Yhdysvaltain suosituimmassa showssa 75 miljoonan amerikkalaisen tv-yleisölle. Kuten kaikilla lavoilla. He tiesivät osaavansa.

”Onneksi meillä oli toisemme”

Howard on työstänyt dokumentin laajasta arkistomateriaalista ja fanien omista tallenteista. 250 konsertin musiikki on kahlattu läpi, siltä osin kun aineistoa löytyi. On hyödynnetty uutisfilmejä, haastatteluja, lehtileikkeitä sekä filminpätkiä lentokoneista ja takahuoneista.

Mukana on uudet haastattelut yhtyeen elossa olevilta jäseniltä McCartneylta ja Starrilta. Lennonilta ja Harrisonilta on poimittu kommentteja arkistohyllyiltä.

– Olimme junnuja ja meitä pelotti, Paul tunnustaa.

– Onneksi meillä oli toisemme. Emme olleet yksin hullunmyllyssä, kuten Elvis, jota minun kävi sääliksi, George toteaa.

– Kun lauloin Helpiä, huusin oikeasti apua. Tarkoitin sitä, John sanoo.

– Tärkeintä oli musiikki. Kun keskityimme siihen, kaikki sonta lensi saman tien ulos. Meillä oli toisemme, ja välitimme sen musiikissa, Ringo herkistyy.

Mainio, suorastaan liikuttava kohtaus näyttää Liverpoolin raavaat jalkapallofanit (The Kop) laulamassa Anfield Roadin katsomossa She Loves Youta liigamestaruuden tultua kaupunkiin kaudella 1963/1964. Oltiin scousereita, ylpeitä omasta joukkueesta ja meidän Beatlesista.

Faneille tuli ennenaikainen joulu

Elokuvan konserttiotokset on huolella remasteroitu tähän päivään. Teatterissa, jossa on iso screeni ja kunnon audio, syntyy kokemus, jossa The Beatles ei ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä livenä.

Faneille elokuva on must. Tai siis Fab. Enemmänkin: ennenaikainen joulu.

Nekin, jotka ovat aina ihmetelleet, mistä hypessä oli kysymys, poistuvat teatterista viisaampina. Joku voi jopa nähdä saman valon, joka iski meihin onnellisiin 1960-luvulla, kun kuulimme ensi kerran Please Please Men, Twist And Shoutin tai All My Lovingin.

Shea Stadiumin konsertti New Yorkissa elokuussa 1965 huipentaa Ron Howardin rakkaudentyön. Teatteriversiossa se päättää dokkarin 30-minuuttisena ekstaasina. Pelkästään sen vuoksi elokuva kannattaa katsoa teatterissa, eikä tyytyä dvd-tallenteeseen kotioloissa.

Kulunut klisee siitä, että kokonaisuus voi olla enemmän kuin osiensa summa, muuttuu konkretiaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun hillitön I’m Down pamahtaa silmille ja korville Shean ämyreistä. The Beatles on siitä paras todiste.