Vilkuiltiin Ruotsiin, jossa politiikkaa tehtiin blokkipohjalta. Äänestäjän kuluttajansuoja oli kunnossa, kun vaaleissa oli tarjolla kokoomuspuolueen vetämä porvariallianssi ja sosialidemokraattien johtamat punavihreät. Voittaja korjasi vallan neljäksi vuodeksi, jolloin kortit ja kannatukset katsottaisiin uudelleen.

Toinen kateuden aihe oli vähemmistöhallitusten toimivuus. Demokratia toteutui muka paremmin, kun hallitus joutui jatkuvasti neuvottelemaan eri puolueiden kanssa saadakseen valtiopäivillä esityksensä lävitse.

Asetelma on tuttu myös muista Skandinavian maista. Ja toiminut vähintään siinä missä Suomen mallinen enemmistöparlamentarismi pääsääntöisesti yli blokkirajan muodostettuine hallituksineen.

Eikä Ruotsin esimerkki ole tältä osin houkutellut enää pitkään aikaan. Kulunut vaalikausi on kulkenut repaleisesti kriisistä toiseen, kun Stefan Löfvenin ja Magdalena Anderssonin hallitukset ovat rämpineet eteenpäin matkan varrella aina vain kaventuneen parlamentaarisen tuen varassa.

Blokkipolitiikastakaan ei ole paljoa jäljellä, kun sosiaalidemokraatit hallitsevat kansankotia porvarien budjetilla.

RUOTSIN syyskuiset valtiopäivävaalit ovat joka tapauksessa kiinnostavat myös Suomen kannalta. Kenties vielä enemmän syntyvien koalitioiden kuin puolueiden kannatusten näkökulmasta.

Taipuuko naapurin poliittinen järjestelmä viimein sellaiseen muotoon, joka sopeutuu ruotsidemokraattien asemaan puolueiden suhteita jakavana vaa’ankielenä? Entisiin blokkeihin ei ole vaaleissa tai hallitusneuvotteluissa enää paluuta.

Jotkut analyytikot ovat viitanneet kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien yhteistyön tarpeeseen, ennemmin tai myöhemmin. Itse nämä ovat vaienneet tuollaisesta epäpyhästä mahdollisuudesta, eikä sellaiseen oikein sopisi valmistelematta ryhtyä.

Hyppy sinipunaan merkitsisi Ruotsissa vastaavaa mentaalista irtiottoa kuin loikka liittoutumattomuudesta Natoon. Mutta senhän he jo tekivät.