Vuoden 1966 eduskuntavaalit olivat Suomessa ensimmäiset vaalit, joissa television merkitys oli ilmeinen. Vaikka jo 1962 vaaleissa tv-väitteilyille oli osuutensa, oli neljässä vuodessa kotitalouksien tv-vastaanottimien määrä kohonnut 200 000:sta aina 800 000 asti. Myös vaaligallupien käyttö oli vuonna 1966 aivan uudella tasolla.

Juuri SDP onnistui vaalikampanjanssaan mainiosti hyödyntämään television voiman. Puolueessa oltiin aktiivisesti harjoiteltu tv-esiintymisiä jo vuodesta 1958 lähtien. Vaalivoiton takuumiehenä hääri vastikään menehtynyt silloinen puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki, joka kolme päivää ennen vaaleja räväytti tv-keskustellussa esiin kuuluisan ”kahdeksan kohdan listan”, joka maalaili raikkaan radikalismin ja kauniiden lupausten kehyksiin verhotun tulevaisuuskuvan, mikäli SDP on vaalien jälkeen hallitusvastuussa. Yllätystaktiikka toi vaalivoiton ja teki Pitsingistä SDP:n valtakunnan ääniharavan.

Puoluesihteeri Pitsinki oivalsi jo silloin television voiman ja esiintymistaidon merkityksen. Hän kaappasi puolueen puheenjohtaja Rafael Paasiolta, jota nimitettiin kankean esiintymistaitonsa vuoksi ”mannertenväliseksi nahjukseksi”, SDP:n äänitorven roolin ja valmisteli oman lähipiirinsä avulla ”kahdeksan kohdan listan” Paasiolta salassa. Lista sisälsi selkeäsanaisia lupauksia elintarvikkeiden hinnanalennuksista, valtiorahoitteisista vuokra-asunnoista, suuremmista eläkkeistä ja uusista työpaikoista. Myöhemmin Pitsinki kommentoi listaansa näin: ”Vaaleissa ihmiset eivät odota pidättäytymistä faktoihin vaan attraktiivisuutta, jotta saadaan nopeasti paljon aikaan.”

Maaliskuun vaaleista alkoi kokonaan toinen poliittinen aikakausi Suomessa. Kansanrintamahallitus teki yleisvasemmistolaisessa ilmapiirissä useita vieläkin arvokkailta tuntuvia päätöksiä. Syntyi peruskoulu, lääkärikulujen korvaaminen sairausvakuutuksesta ja perhe- ja yrittäjäeläkkeet.

Vaikka yhteiskunta on kovasti muuttunut 50 vuodessa, on tuosta ajasta paljon opittavaa tämän päivän SDP:lle. Ihminen on muuttunut yllättävän vähän. Edelleen mediataidot ja hallituksen politiikan vahva haastaminen ovat valtaan paluun kulmakivet. En kaipaa katteetonta ”kahdeksan kohdan listaa”, mutta kansalaisille on osattava puhua selkeästi ja yksinkertaisesti arjen asioista. Välillä on hyväksyttävä se tosiasia, että joskus on tärkeämpää se, miten sanotaan kuin se, mitä sanotaan. Meidän tulee saada ihmiset uskomaan siihen, mihin me uskomme. Ennen sitä on puolueaktiiveille kirkastettava, mitä ajattelemme yhteiskunnan kehittämisestä.

Ensi vuoden puoluekokouksessa SDP:n tulisi perustaa puoluetoimistoon vaikka lainarahalla oma tutkimusosasto, eikä luottaa vain eduskuntaryhmän valmisteluun. Painopiste politiikassa olisi siirrettävä eduskuntaryhmästä puoluetoimistoon. Vasta sitä kautta yhteys kenttäväkeen toimii. Jos nämä uudistukset toteutuvat, on SDP:n valtaannousulla enää yksi este – nukkuvat äänestäjät.