Jos köyhä ei pääse lääkäriin, olisi pitänyt olla sairastumatta. Jos työtön ei löydä töitä, olisi pitänyt opiskella ahkerammin. Jos päihderiippuvainen ei saa maksusitoumusta kuntoutukseen, olisi pitänyt skarpata.

Ajatus ei ole varsinaisesti uusi, mutta ujuttautuu yhä vahvemmin terveyspolitiikkaan. Jopa sosiaali- ja terveysministeriö kysyy nyt kansalaisilta, pitäisikö ”epäterveellisesti elävien” kantaa muita suurempi vastuu hoidostaan.
Samaan aikaan esimerkiksi perussuomalaisista on ehdoteltu, ettei apua tulisi tarjota heille, jotka ovat ”itse aiheuttaneet sairautensa”.

AJATUS siitä, että terveys olisi tahdon asia, on yksinkertaisesti naiivi. Jos terveellinen elämä tai niin sanotusti oikeat valinnat (mitä ne ikinä sitten ovatkaan), kysyisivät vain itsekuria, me itseämme ja toisiamme jatkuvasti ruoskivat suomalaiset olisimme varmasti mallikansa.
Todellisuudessa se, mitä syömme, miten liikumme ja kuinka elämme, ei ole vain yksilön päätös. Esimerkiksi koulutustaso, palkka, asuinalue, perhetausta – jopa sattuma – vaikuttavat kaikkeen.

Pienessä kunnassa leskeksi jäänyt eläkeläinen ei todennäköisesti elä samoissa olosuhteissa kuin velattomasta asunnostaan käsin etätöitä tekevä asiantuntija, jolla on varaa ja aikaa pohtia terveys­smoothiensa ravintoarvoja tai treenata maratonille.

Tai entäpä se nuori, joka on kasvanut kodissa, jossa rahaa ei ollut urheiluharrastuksiin saati uusiin vaatteisiin? Voidaanko häneltä odottaa samaa kuin heiltä, joilla on ollut vahvat turvaverkot ja taloudellisesti rajattomat mahdollisuudet ympärillään?

Vaikka kaikki yksilön mahdollisuuksiin vaikuttavat tekijätkin lopulta sivuutettaisiin, jää jäljelle vielä sairastuminen. Kukaan ei valitse geenejään, onnettomuutta tai kroonista sairautta.

OMAN onnensa seppien ihannemaailmassa armotonta on kaiken kukkuraksi myös se, kenen elämänvalinnat ylipäätään tuikataan suurennuslasin alle.

Keskustelu yksilönvastuusta kun ei koske niitä hyvätuloisia, jotka vetelevät viivoja klubilla, sytyttelevät sikareita jahdilla ja juovat pullon viiniä janoonsa. Heidän sijastaan syyttävä sormi osoittaa – kuten aina – köyhiin, työttömiin, yksinhuoltajiin, uupuneisiin. Aivan tavallisiin suomalaisiin.