Maltillisen kokoomuspuolueen puheenjohtaja Ulf Kristersson vakuutti vuoden 2018 Ruotsin valtiopäivävaalien alla, ettei hän tulisi harjoittamaan yhteistyötä eikä edes keskustelemaan ruotsidemokraattien kanssa. Saati hallitsemaan pääministerinä heidän tuellaan.

Kristillisdemokraattien Ebba Bush oli yhtä tiukalla linjalla. Budjetista voi neuvotella vain sellaisten puolueiden kesken, jotka ovat arvoiltaan toisiaan lähellä, liberaalien veturi Nyamko Sabuni linjasi yhä seuraavana vuonna. Ruotsidemokraatit eivät kriteeriä täyttäneet.

Kuinkas sitten kävikään? Heidi Avellan, Ulf Bjereld ja Jonas Hinnfors vetävät tuoreessa kirjassaan Tidöpakten – Så förändras Sverige napakasti yhteen sen, miten tuon puoluetrion mieli muuttui.

Lopputuloksena oli aikaisemmin kansallismielisenä ääriliikkeenä vieroksutun puolueen ja sen agendan normalisointi osaksi ruotsalaista poliittista kenttää ja järjestelmää.

MIKÄ OLI muutoksen käytinvoima? Tuliko paine alhaalta yhteiskunnasta, porvaripuolueiden jäsenten ja äänestäjäkunnan taholta, vai johdattivatko poliittiset johtajat väkensä uudelle polulle?

Kristillisdemokraattien ja kokoomuksen kannattajakunnasta voi erottaa liukumaa oikealle ja konservatiivisempaan suuntaan, mitä ruotsidemokraattien kasvava menestys vaaleista toiseen jo osaltaan osoitti. Sen sijaan liberaalien osalta tällaista kehitystä ei voi havaita.

Asenneilmapiiri muokkautui joka tapauksessa asteittain sallivammaksi sille, että
porvarijohtajat saattoivat viedä läpi käännöksen, joka aikaisemmin oli tuntunut mahdottomalta.

Ratkaisevaa nimittäin oli raaka vaalimatematiikka.

Mikäli oikeisto halusi jatkossa tarttua vallan kahvaan, se yksinkertaisesti tarvitsi
vaa’ankieliasemaan nousseet ruotsidemokraatit tuekseen. Ilman heidän suostumustaan ei valtiopäivillä löytyisi tarvittavaa enemmistöä.

Vanha Fredrik Reinfeldtin ja Anders Borgin aikainen porvariallianssi oli kuopattu sen myötä, että keskustapuolue sanoutui kategorisesti irti kompromisseista äärioikeiston kanssa.

RUOTSALAISTA analyysikehikkoa voisi hyvin soveltaa Suomeen. Tulihan Petteri Orpo kesällä 2017 kieltäytyneeksi perussuomalaisten kaveruudesta sillä perusteella, että Jussi Halla-ahon kaappaama puolue ei sopinut yhteen kokoomuksen arvopohjan kanssa.

Vajaa kaksi vuotta myöhemmin sama Orpo maanitteli samaa Halla-ahoa yhteistyöhön, jos vaalivoittaja SDP ei onnistuisi kokoamaan hallitusta. Siitä alkoi kokoomuksen ja perussuomalaisten lähentyminen, hän vahvistaa viime syksynä julkaistussa kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu.

Toimittaja Teemu Luukan pätevä teos vastaa sisällöltään suurin piirtein ruotsalaisten
Tidöpaktenia, tosin reportaasimaisemmin kertovalla tyylillä. Analyyttisen tiivistyksen sijaan tuntuu välistä siltä, kuin kertaisi vanhat Helsingin Sanomat ja Kuukausiliitteet uudelleen.

Hiukan ihmetyttää, että Ruotsin ratkaisujen merkitystä ei noteerata ja pohdita kirjassa
lainkaan. Henkilöhakemistosta ei löydy lainkaan Kristerssonin nimeä, vaikka Orpo on maininnut useampaan otteeseen yhteyttä pidettävän tiiviistikin puolueveljiin Pohjanlahden takana.

Petteri ehti jopa auttamaan muutossa, kun Ulfin tytär aloitti opintonsa Helsingin Hankenilla.

Jos Ruotsin kokoomus rakensi lokakuussa 2022 hallituksen ruotsidemokraattien tuen varaan, miksei Suomen kokoomus olisi tehnyt samaa kesäkuussa 2023 perussuomalaisten kanssa.

RUOTSALAISET porvarit voitelivat uutta linjaansa puheilla siitä, että ruotsidemokraatit olivat muuttuneet ja ottaneet etäisyyttä aatteellisiin alkujuuriinsa.

Ja kyllähän Jimmie Åkesson on matkan varrella koettanut siivota puolueensa rivejä tehdäkseen siitä paremmin salonkikelpoisen.

Tidöpaktenin kirjoittajat eivät kuitenkaan niele tulkintaa: mistään periaatteellisista
näkemyksistä maahanmuuttoon tai kulttuurisotiin ei puolueen sisällä ole luovuttu.

Tämä vastaa myös kokemuksia muista maista. Yhteistyöhön ryhtyminen muokkaa
enemmän maltillista oikeistoa kuin sen kansallismielistä radikaalia laitaa.

Suomessakin on puhuttu paljon kokoomuksen ”persuuntumisesta” Orpon hallituksen kaudella.

Eivätkä Riikka Purran perussuomalaiset ole viitsineet paljoa peitellä sitä, että esimerkiksi yhteiset rasisminvastaiset julistukset ja koulutukset ovat heistä tyhjänpäiväistä huuhaata. Kohut ovat seuranneet toistaan.

Ruotsidemokraattien normalisoinnissa taas on nyt edetty vaiheeseen, jossa Tidöpuolueet liberaaleja myöten lupaavat heille nousua hallitusvastuuseen.

Almedalenin politiikkaviikolla blokin puhujat maalasivat kukin vuorollaan vasemmistovaaraa, johon moni liittää myös islamismilla pelottelua.

Mutta mandaatti tähän askeleeseen on ensin ansaittava syyskuussa vaaliuurnilla.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.