Minä lisäisin tähän vielä kolmannen yhdistävän suomalaisen tekijän, pukusuunnittelija Erika Turusen. Kaikkien neljän teoksen puvut olivat hänen käsialaansa.

Ja ne olivat kiistatta upeita, kuten Turusella aina. Puvut ovat omaperäisiä ja tyylikkään kauniita, mikä ei koskaan tarkoita imelyyttä. Niissä on mielenkiintoisia ja yllättäviä yksityiskohtia, joista osa valitettavasti hukkuu oopperan suuren näyttämön etäisyyksiin. Ja ne ovat aina linjassa teosten sisällön ja tulkinnan kanssa tuoden niihin oman näkökulmansa.

Lumoava surrealistinen uni

Jos on Jean Sibeliuksen Valse Triste lähes kaikkien tuntema klassikkoteos, niin uskallan hiukan veikata, että Karttusen siihen tekemästä koreografiasta kasvaa aikaa myöten melkein yhtä rakastettu. Ainekset siihen ainakin on.

Alun perin kappale on ollut osa Sibeliuksen Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema säveltämää musiikkia. Karttunen oli ottanut lähtökohdakseen tämän alkuperäisen yhteyden ja tehnyt teoksesta kuolevan äidin haikean kauniin ja surrealistisen tanssiaisunen.

Salla Eerolan eteerinen äiti tanssi unessaan kuun paisteisessa huvilassa outojen, mutta ystävällisten hahmojen kanssa. Pehmeästi soljuvassa koreografiassa oli Karttuselle jo lähes tunnusmerkiksi tullutta lämmintä leikillisyyttä ja Kalle Ropposen ilmavan lavastuksen sekä Turusen pukujen monia yllättävyyksiä ei kertakatsomalla edes pystynyt havaitsemaan.

Suon ja lintujen vangitseva maailma

Einojuhani Rautavaaran sävellys Cantus Arcticus vuodelta 1972 on kolmiosainen konsertto linnuille ja orkesterille. Olennainen osa musiikkia ovat Limingalla äänitetyt lintujen äänet, jotka loivat näyttämölle aivan oman maagisen ilmapiirinsä. Suon ja erämaan tunnelma oli lähes käsin kosketeltava.

Yhtä maagisia ovat olleet Virpi Pahkisen useat soolokoreografiat. Nyt näyttämöllä oli iso joukko tanssijoita ja ensimmäisen kerran osa heistä tanssi kärkitossuilla. Liikekieli oli kuitenkin ”ehtaa Pahkista”. Välillä lähes kryptisiä asentoja ja liikkeitä, jotka kuitenkin muodostivat loogisen ja harmonisen, mutta omalakisen kokonaisuutensa.

Luonto oli läsnä koreografiassa, jonka tanssijat suon olijoina ja joutsenina tulkitsivat intensiivisesti. Juho Lindströmin lavastus ja Tobias Hallgrenin valot loivat näyttämölle lähes sadunomaisen miljöön, jossa kaikki ei olekaan ihan sitä miltä näyttää.

Voimaa ja näyttävyyttä

Illan aloitti Susanna Leinosen vuodelta 2012 oleva teos Breaking the Fury, joka nyt nähtiin ensimmäisen kerran kotimaisena tulkintana. Esityksen musiikista vastasi Leinosen hovisäveltäjä Kasperi Laine. Myös visuaalisella puolella tekijöinä olivat pitkäaikaiset yhteistyökumppanit, valoista vastasi Mikki Kunttu, projisoinneista Jouka Valkama ja puvuista Turunen.

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että lopputulos oli huikean komea ja viimeisen päälle ajateltu.

Vaikka Leinoselle aina tärkeintä on liike, lähes yhtä merkittäviä ovat aina olleet myös puvut ja valot sekä viime vuosina entistä enemmän koreografiaan uusia ulottuvuuksia ja lisämerkityksiä tuoneet projisoinnit.

Abstraktin teoksen sisällöstä löysi hyvinkin monenlaisia merkityksiä. Yksi niistä oli valta ja väkivalta, toinen yksilön ja ryhmän suhde. Minä näin lähes hengästyttävän kiihkeässä esityksessä välillä jopa Kevätuhrimaista yksilön painostamista.

Tanssijat heittäytyivät täysillä kokonaisvaltaiseen ja fyysisesti vaativaan liikekieleen, jossa ei erityisemmin ollut suvantokohtia. Vaikuttava esitys, jonka kruunasivat Valkaman jättikokoiset mustavalkoiset, hidastusta loistavasti käyttäneet projisoinnit.

Annikki Alku