Kvarnström huomauttaa blogissaan, että monet vaativat nyt hallitukselta ja valtiolta rahaa, jotta hoitajat saavat ansaitsemansa palkan. Hän painottaa, että hallitus ei päätä hoitajien palkoista.

”Onko hallituksella silti jonkinlainen rooli? Kyllä.”

Ja miten on, näin Kvarnström kirjoittaa:

Hänen mukaansa lisäksi hyvinvointialueiden rahoitusjärjestelmässä on mekanismi kustannustason muutosten huomioimiseksi. Laissa on hintaindeksi, joka perustuu pääosin yleiseen palkkatasoindeksiin ja vähäisemmässä määrin kuluttajahintaindeksiin sekä työnantajan sosiaaliturvamaksuihin.

”Se, että käytetään yleistä palkkatasoindeksiä, tarkoittaa käytännössä sitä, että valtio korvaa palkankorotukset automaattisesti, mutta ei täysimääräisesti. Siis ainoastaan yleisen palkkakehityksen mukaisesti, mutta ei sen ylittävien korotusten osalta.”

KVARNSTRÖM POHTII, että kun hoitajat vaativat ja tarvitsevat tuntuvampia korotuksia, hyvinvointialueiden on saatava valtiolta enemmän rahaa kuin ne automaattisesti saavat edellä mainitun mekanismin mukaisesti, jotta säästöjä ei tarvitsisi kohdentaa muualle.

”Valtion taloudellisesta näkökulmasta palkankorotukset maksavat joka tapauksessa tietysti saman verran. Mutta ensinnäkin, on myös erittäin kallista olla nostamatta palkkoja, sillä hoitoalan kriisi pahenee samalla kun hoidon tarve kasvaa, joka lisää painetta kalliimpaan erikoissairaanhoitoon, koska ihmiset eivät saa hoitoa ajoissa.”

Hänen mukaansa toiseksi on silti tärkeää, että hyvinvointialueet saavat korvauksen tietyiltä osin automaattisesti.

”Tämä osa voisi olla suurempi, koska silloin neuvottelut sujuisivat helpommin. Samalla on hyvä, että automatiikka on ylipäänsä sisällytetty lakiin, mitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä.”

Kvarnström tekee yhteenvetoa:

”Valtio ei voi korvamerkitä palkkarahaa. Entä jos palkkataso olisi kunkin hallituksen päätettävissä? Se olisi hoitajille vaarallista ja aiheuttaisi jatkuvaa epävarmuutta. Kerrat, jolloin valtio on syytänyt enemmän rahaa terveydenhuoltoon ilman muutoksia työehtosopimukseen, eivät ole näkyneet palkoissa, sillä rahat ovat menneet muuhun toimintaan ja palkat on maksettu silloisten työehtosopimuksien mukaan”.

HÄN KOROSTAA, että mikäli valtio olisi osa neuvotteluja, tarvittaisiin paluu kolmikantayhteistyöhön ja ”se ei tapahdu yhdessä yössä”.

”Muutos pysäyttäisi käynnissä olevat neuvottelut joksikin aikaa ja ennen kaikkea, päätös ei ole yksin hallituksen käsissä”.

Kvarnströmin mukaan nyt on niin, että neuvottelujen pitää tuottaa tulosta ja valtio tekee automaattisen säädön hyvinvointialueiden rahoitukseen.

”Ja jotta alueet voivat tarjota samoja palveluja korkeammilla palkkakustannuksilla, valtion pitää vaatia enemmän panostusta ja tietysti se on tehtävä, koska hoitoalan tilanteen ja kriisin ratkaisujen on oltava kestäviä.

Mutta se, että nyt vaaditaan hallitusta ottamaan vastuuta ja myöntämään rahaa, on Kvarnströmin mielestä eräänlainen väärinkäsitys valtion roolista tässä yhteydessä.

”Tietysti neuvotteluissa on kyse muustakin kuin palkoista, mutta palkkataso on ehdottoman keskeisin tekijä.”

Kvarnström korostaa, että Marinin hallitus on tehnyt ja tekee muutoksia hoitajapulan korjaamiseksi – aina hoitajamitoituksen tiukentamisesta koulutuspaikkojen lisäämiseen.