Tiivistetysti voisi väittää, että kun globalisaatio ja teknologiset muutokset ovat vahvistaneet työnantajien, erityisesti ylikansallisella tasolla toimivien suurten yritysten, asemaa palkansaajien neuvotteluvoiman kustannuksella, ovat viimeaikaiset järjestölliset muutokset korostaneet yksittäisten vahvojen toimialajärjestöjen roolia keskusjärjestöjen kustannuksella niin ay- kuin työnantajapuolella.

Muuttuneella tilanteella on myös talouspoliittisia vaikutuksia. Ennen kaikkea sillä on merkitystä talouden ohjailtavuuden ja potentiaalisesti vakauden näkökulmasta. Kärjistettynä – vielä markka-Suomessa valtiollisten instituutioiden rooli talouden ohjaamisessa oli suuri. Suvereeni valuutta mahdollisti kansallisen rahapoliittisen ohjauksen, finanssipolitiikan säätövara oli suurempi ja keskitetyt kolmikantaiset työmarkkinaratkaisut tarjosivat välineen vaikuttaa suoraan keskeisimpiin talouden kilpailukykytekijöihin.

Suomen taloudellisesta menestyksestä kiinnostuneen tarkkailijan näkökulmasta tilanne on kiinnostava. Periaatteessa markkinaohjautuvampi ja aiempaa toimialakohtaisemmalla tasolla ohjautuva työmarkkinapolitiikka on myönteinen ilmiö – tämä voisi ottaa huomioon joustavammin eri alojen ja yritysten taloudellisen tilanteen ja palkanmaksuvaran. Tilastollisestikin testatun
Calmfors&Driffill-hypoteesin mukaan työttömyysaste jää kuitenkin matalimmaksi maissa, joissa palkkaneuvottelut ovat joko hyvin keskittyneitä tai hyvin hajautuneita, ei toimialakohtaisia. Käytännössä tilanne on siis monitahoinen – kuten myös siitä tehtävät johtopäätökset.

Maat, joita Suomessa usein tarjotaan malliksi palkanmuodostuksessa ja sopimustoiminnassa, ovat itse asiassa teollisen työn osalta kalliimpia kuin Suomi. Tähän on varaa, jos tuottavuuskehitys pysyy hyvänä ja teollisuus kykenee tuottamaan haluttuja hyödykkeitä. Mistä tällainen tuottavuuskehitys sitten johtuu? Voisiko se joiltain osin johtua siitä, että työn suhteellinen kalleus ajaa kehittämään tehokkaampia prosesseja ja tuotteita, joista voi saada entistä paremman hinnan?

Suomen tuottavuuskehitys on valitettavasti jättänyt toivomisen varaa viime vuosina. Tuottavuuden nosto ei kuitenkaan näytä olevan kovin tärkeässä roolissa menossa olevissa työmarkkinaneuvotteluissa, vaikka teollisuuden sopimukseen sisältyykin kannustamiseen soveltuva paikallinen palkkaerä.

Tilanne on erikoinen. Palkansaajajärjestöjen kannattama ”koordinoidumpi” palkkamalli saattaisi tuottaa matalampia korotuksia neuvottelukykyiselle teollisuudelle kuin työnantajajärjestöjen kannattama hajautetumpi toimialoittainen malli. Luonnollisesti yhden alan sopimuksen tuottamat kustannukset ovat vain osa tarinaa, johon liittyvät niin verot, infrastruktuuri kuin teollisuutta tukevien palveluidenkin kustannukset.

Nykyistä paikallisempi sopimisen malli, joka käytännössä purkaisi yleissitovuutta, edellyttäisi luottamusta työmarkkinatoimijoiden kesken ja veisi valtaa pois keskusjärjestöiltä kentän molemmilla laidoilla. Voidaan jopa kysyä, kuinka paljon keskitetympää ratkaisumallia kannattavien intresseissä on ostovoiman kasvattamisen sijasta itse asiassa ”puikoissa pysyminen”?

Paikallisesti sovittaessa monissa yrityksissä saatettaisiin päätyä korkeamman tuottavuuden perusteella korkeampiin palkankorotuksiin, etenkin jos osaavasta työvoimasta on pulaa. Palkkaerot luultavasti kasvaisivat, mutta progressiivinen verotus rajoittaisi tuloerojen kasvua. Paikallinen sopiminen voisi houkutella lisää osaajia korkean tuottavuuden yrityksiin. Matalat palkankorotukset eivät automaattisesti luo myönteistä talouskehitystä tai korkeat sitä väistämättä estä. Nyt saavutettu sopimus näyttäisi olevan kompromissi ostovoiman ja kustannuskilpailukyvyn välillä, joka ei uudista työmarkkinoita.