Positiivista haastattelussa oli, että Orponkin mielestä seuraavan hallituksen pitää tehdä perhevapaauudistus, joka kannustaa suomalaisia perustamaan perheitä. Hän ei halunnut määritellä, kuinka paljon rahaa kokoomus olisi valmis satsaamaan uudistuksen toteuttamiseen vaan kuittasi asian, ettei halua lähteä ”vaalilupailuhuutokauppaan”.

Sama kanta Orpolla oli suuren mutta pienellä toimeentulevan, eläkeläisjoukon tarpeisiin, joille ei hänen mukaansa pidä antaa ”helppoja lupauksia”. Ja totta tietysti on, että lupauksia, joita ei ole aikomustakaan pitää, ei pitäisi tehdä. Sen tietävät erityisen hyvin kaikki nykyhallituksen koulutuslupauskylttien kanssa esiintyneet ministerit.

Eduskunnan tietopalvelun arvion mukaan SDP:n vaihtoehdossa tuloeroja kuvaava Gini-kerroin pienenee, köyhyysaste alenee 0,4 prosenttiyksikköä ja vaihtoehdon työllisyysvaikutus on positiivinen ja sen myötä miesten ja naisten välinen tuloero kapenee.

No tämä kaikki on toki ollut luettavissa julkisuudesta. Kiinnostavampi seikka onkin haastattelun taustalla ja sen sanavalinnoista välittyvä ajattelu. Samalla kun Orpo kertoo miten keskituloisten veronkevennykset ovat tavoiteltavia ja maalailee luonnonhaittojen verottamista tulevaisuuden verokertymänä, noin vartin kohdalla haastattelussa hän mainitsee viidesti sanan osaajat joiden verotusta juuri demarit ovat nostamassa. Hän pitää huolestuttavana tilannetta, jossa ”verotetaan osaajia vielä enemmän”.

Tästä on vedettävä johtopäätös, että osaajiin hänen näkökulmastaan kuuluvat ilmeisesti yli 4 500 euroa ansaitsevat, eli se ainoa ryhmä jonka verotus olisi SDP:n mallissa hieman kiristymässä.

Oman akavalaisen liittoni muun muassa kunnissa, Kelassa, vakuutuslaitoksissa ja moninaisissa hommissa työskentelevien jäsenten keskipalkka on noin 4 300 euroa ja mediaani muutaman satasen alempi. Tästä esimerkiksi valtiotieteen maistereiden ja hallintotieteilijöiden porukasta harva siis yltää aivan ylimpään tulodesiiliin, mutta osaajina pidän meistäkin jokaista.

Yhtäläisyysmerkin vetäminen osaajien ja korkeimpien tulojen välille antaa ymmärtää, että muu osa tekijöistä on jotain muuta kuin osaajia. Tämän palkkarajauksen mukaan kuntasektorilla osaajiksi yltävät rehtori ja kaupunginkamreeri, mutta alle jäävät arkkitehti, johtava hoitaja ja matematiikan lehtori, lastentarhanopettajasta tai keittäjästä puhumattakaan.

Yksityisellä sektorilla yli 4 500 euron kuukausituloihin pääsee vaikkapa ICT-alan erityisasiantuntija muttei vielä hotellinjohtaja tai toimittaja. Valtiolla osaaja on julkinen oikeusavustaja, mutta alle rajan taitavat jäädä biologi, nuorempi upseeri ja vanhempi rikoskonstaapeli ja amk:n ja yliopistojen opettajat.

Suomalaisessa yhteiskunnassa osaajia on kaikissa palkkaluokissa, ja heitä tarvitaan tulevaisuutta silmällä pitäen jatkuvasti lisää. Palkkataso kertoo minusta kuitenkin paljon vähemmän ihmisen osaamisesta tai työn yhteiskunnallisesta merkityksestä, kuin työmarkkinoiden rakenteellisista vinoutumista ja palkkausjärjestelmien sisällä tehdyistä epätasa-arvoisista arvovalinnoista.

Kaikkein merkittävin vaalilupaus jokaisen puolueen osalta olisikin yhteinen sitoutuminen kaikkien suomalaisten osaamistason nostamiseen. Tämä nimittäin tarkoittaa parempia palkkoja, verotulojen nousua ja kivuttomampaa sopeutumista väestön ikääntymiseen. Se mahdollistaa niin reilut eläkkeet, perhevapaauudistuksen kuin kohtuulliset verot kaikille.

Onko tämäkin investointi kokoomuksen puheenjohtajan näkökulmasta osa vaalilupailuhuutokauppaa, en tiedä. Minusta se on lupaus, jota ei ole varaa jättää lunastamatta.