Petteri Sariola nuotiopiirissä

Koko perjantai-illan pahin häiriötilanne, joka omiin silmiini osui, taisikin olla, kun ilman roudareita ja muita apujoukkoja liikkeellä olleen kitaravirtuoosi Petteri Sariolan soittopeliin kiinnitetty pikkumikki putosi kesken soiton kitarakopan sisään. Siitäkin selvittiin parissa minuutissa, ihan ilman talkooväen apuakin.

Kitarataituruutta

Sariolalla on hämmästyttävä taito saada kitaransa soimaan ja kumisemaan sellaisella voimalla, että kuulostaa kuin lavalla olisi kokonainen bändi. Hän on ihan ässä kitaran käsittelijänä, mutta taitava myös yleisön haltuunottajana. Harhauttavasti ujonoloinen nuori mies osaa olla rakastettavan välitön: hän saattaa kesken keikan laskeutua lavalta yleisön joukkoon ja kerätä ympärilleen ”nuotiopiirin” laulamaan jotain tuttua biisiä. Valkeakoskella se oli tribuuttina kuusikymppisiään hiljattain juhlineelle J. Karjalaiselle vedetty ”Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään.”

Vaikka Sariola on säveltäjänäkin ihan mainio, ovat cover-vedot tutuista megabiiseistä ne, jotka sytyttävät yleisön suurinpaan roihuun. Valkeakoskella ilahduttavan isosti Sariolan soitossa mukana elänyt yleisö meni täyspähkinöiksi siinä vaiheessa, kun kitaristi tempaisi bravuurinsa, sekä laulullisesti että soitollisesti upean tulkinnan U 2- jättiläisestä ”I Still Haven’t Found What I’m Looking For”.

Tämä upean musiiikkisuvun vesa viettää kymmenvuotistaiteilijajuhlaa tänä vuonna, minkä tiimoilta hänellä on syyskuussa juhlakonsertti Tampere-talossa. Menkää ja haltioitukaa

Työväenheviä

Jos telttalavalla tunnelma oli voimakitaroinnista huolimatta intiimi ja herkkävireinen, niin Sariolan perään nähty päälavan veto oli aika lailla toisesta maailmasta. Tosin klanipäisiä kitarahirmuja nähtiin lavalla nytkin, mutta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus edustaa huomattavasti raskaampaa poljentoa. Kunniakkaasti edustaakin. Rautiaisen paluu juurilleen ja vanhojen soittokavereiden rinnalle 13 vuoden breikin jälkeen on tervetullut, sillä bändi edustaa suomalaisessa raskaassa rokissa sitä melodisempaa siipeä.

Trio Niskalaukaus taas lauteilla, etualalla Timo Rautiainen (oikealla) ja Nils Ursin.

Metalligenren standardit täyttyvät toki Rautiaisen sanoituksissa: niissä maailma on musta eikä elämä ole kevyttä perhosenleikkiä. Mutta teksteissä on myös painavaa sisältöä. Rohkenenkin kutsua Rautiaisen musiikkia sosiaalisesti vastuuntuntoista sanoitusten ansiosta ”työväenheviksi”.

Takuuvarmat

Niskalaukauksien jålkeen telttalavalla kuultiin taas jotain kevyempää, vähemmän tummaa. Itse asiassa viininpunaista, sillä jo kolmatta kertaa Musiikkitapahtumassa tällä vuosikymmenellä soittanut Jaakko Laitinen & Väärä raha suosi solistin ja  buzukistin puvustuksessa syvää purppuraa.

Suomalais-slaavilaisen kaihoiskelmän ja balkanilaisen mustalaisfolkin mikstuura lappilaisella sivukierteellä saa kuulijan aina hyvälle tuulelle. Niin myös perjantai-iltana, kun Laitinen orkesteri vei yleisönsä samalla tavalla todellisuuden rajamaille kuin kappaleessaan ”Näennäinen”. Aina ei näet tiedä, missä bändillä kulkee rajanveto tositarkoituksen ja lempän parodian välillä.

Kolmas oli kerta Musiikkitapahtumassa Olavi Uusivirrallekin, ja hänen tapauksessaan joka kerta on sanonut toden. Tänään 35-vuotissynttäreitään viettävä Uusivirta on vääntänyt vitsan jo nuorena ja kehittänyt koko ajan itseään artistina ja lavaesiintyjänä. Niinpä koossa alkaa nyt olla täysin timmi paketti:  biisirepertuaarissa riittää leveyttä ja iskuvoimaa, solisti  hallitsee rock-kukkouden kaikki parhaat puolet ja kitaristina häärii vielä yksi maan parhaista, Timo Kämäräinen.

Valkeakosken pimenevässä illassa koettiin siis hyvä rock-show. Ja sellaisiahan Olavi on tottunut täällä tarjoamaan.

Mara Balls on sekä bändinimi että kitaristi Maria Mattilan artistinimi.

Häröilyä

Uusivirran jälkeen teltassa kohkannut Mara Balls oli odotuksiin nähden pettymys. Kitara soi säröillä ja bändin jäsenet jaksoivat häröillä. mutta Maria Mattilan luotsaama combo jäi etäiseksi. Karismaa olisi ja biiseissä ideaakin, mutta nyt jäi kuti piippuun.