Suomalaisessa yhteiskunnassa on totuttu siihen, että apua on saatavilla silloin, kun elämä yllättää. On luotettu siihen, että vaikeuksien keskellä ketään ei jätetä yksin, ja meillä on tuki ja turva nousta takaisin nuoralle.

MILTÄ NÄYTTÄÄ suomalainen arki, kun tukiverkko ympäriltä puretaan pala palalta?

Se on muuttunut monelle selviytymistaisteluksi. Ruokakaupassa joutuu miettimään yhä tarkemmin, mitä ostoskoriin voi laittaa.

Sähkölasku, asumiskustannukset ja lääkkeet on maksettava, vaikka tulot olisivat kuinka pienet tahansa. Autoa pitää tankata, jotta pääsee töihin, harrastuksiin ja lääkäriin.

Entä sitten, jos menettää työn ja sitten tulot pienenevät entisestään? Aiemmin turvana ollutta työttömyysturvaa ja asumistukea on leikattu ja toimeentulotuen ehdot ovat kiristyneet.

Työpaikan menettäminen ei tarkoita, että ihminen olisi menettänyt ihmisarvonsa tai halunsa tehdä työtä.

KUN TYÖTTÖMYYSTURVAA leikataan, kyse ei ole vain yhdestä etuudesta tai yhdestä numerosta viranomaisen päätöksessä.

Kyse on ihmisen mahdollisuudesta maksaa vuokra, ostaa ruokaa ja selviytyä ihan tavallisesta arjesta.

Taloudellinen epävarmuus kuluttaa voimia, ja jatkuva huoli toimeentulosta voi viedä yöunet. Silloin tarvitaan tukea, ei lisää epävarmuutta.

Samaan aikaan Petteri Orpon (kok) hallituksen tekemät järjestörahoituksen leikkaukset ovat herättäneet huolta siitä, kuka auttaa silloin, kun ihminen jää yksin.

Maamme hallitus perustelee leikkauksia talouden tasapainottamisella. Julkinen talous tarvitsee kestävyyttä, mutta kenen kannettavaksi säästöt lopulta kaatuvat?

JÄRJESTÖT TEKEVÄT Suomessa työtä, jota ei voi mitata rahalla.

Ne tarjoavat vertaistukea, ruoka-apua, harrastusmahdollisuuksia, kriisiapua ja yhteisöllisyyttä. Ne auttavat yksinäisiä, lapsiperheitä, työttömiä, ikäihmisiä ja ihmisiä, joiden elämässä on vaikea vaihe.

Järjestöjen toiminta ehkäisee ongelmien kasaantumista. Kun ihminen saa apua ajoissa, hän ei välttämättä tarvitse myöhemmin raskaampia palveluita.

Kun järjestöjen rahoitusta leikataan, seuraukset eivät näy vain niiden budjeteissa.

Ne näkyvät ihmisten elämässä sulkeutuvina kohtaamispaikkoina, vähenevänä tukena ja kasvavana yksinäisyytenä. Tukiverkko ei saa olla ylellisyys, johon vain hyväosaisilla on varaa.

YHTEISKUNNAN arvo mitataan siinä, miten se kohtelee ihmistä silloin, kun tällä ei ole voimia, rahaa tai mahdollisuuksia selviytyä yksin.

Kun tukiverkot katoavat yksitellen, ei riitä, että kehotetaan ihmisiä pärjäämään paremmin tai huudetaan ”menkää töihin”. Työ, koulutus ja reilu yhteiskunta ovat parasta sosiaalipolitiikkaa.

Suomi tarvitsee politiikkaa, jossa ihmisarvo ei riipu tilipussin koosta, työsuhteen kestosta tai siitä, kuinka monta kertaa ihminen joutuu pyytämään apua.

Meillä ei ole varaa leikata tukiverkkoja, vaan meillä on vastuu valita toisin.

Kirjoittaja on työsuojelutarkastaja ja kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja sekä aluevaltuutettu (sd.) Seinäjoelta.