Kotimaa

Pirjo Kristiina Virtanen asui apurinoiden ja manchinerien kanssa Amazoniassa ja nyt hän kertoo, miksei siellä törmää syrjääntyneisiin

Nora Vilva
Nora Vilva
Nora Vilva

Ensimmäinen kerta manchinerien parissa Länsi-Amazonian Acren osavaltiossa 2003 jätti Pirjo Kristiina Virtaseen lähtemättömän jäljen.

– Tutustuin mahtaviin ihmisiin. Uusi maailma avautui sen myötä, Helsingin yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen apulaisprofessorina työskentelevä Virtanen kertoo.

Hän mietti ensin, miten alkuperäiskansat voisivat hyötyä tutkimuksesta.

– Oli onni, että minulle oli aihe, mikä heitäkin kiinnosti. Valtaväestö käyttää usein tutkimustietoa omien ongelmiensa ratkaisuun. Tutkimusten ongelmana on ollut myös, että niitä tehdään vain valtakielellä.

Paikallisen kielen oppiminen onkin ollut Virtaselle ensisijaisen tärkeää. Hän on ollut mukana tekemässä opetusmateriaalia apurinã- ja manchineri- kouluille heidän omalla kielellään.

Kentällä arki on ollut elämää auringonvalon mukaan. Vaikka aika kylistä vierailusta voi Virtasesta tuntua lyhyeltä, voivat paikalliset kokea poissaolon pitkäksi.

Kuulostaa upealta, kun sade ropisee siihen. Jos ei ole seiniä, voi katsoa tähtitaivasta.

Alkuun Virtaselta katosi tavaroita. Pian hän huomasi, että ne palautuivat takaisin. Kyse ei ollutkaan varastamisesta vaan tavaroiden lainaamisesta.

Virtanen ei ole törmännyt alkuperäiskansojen kylissä syrjäytyneisiin. Siellä jokainen saa olla aika lailla sellainen kuin on.

– He ottavat huomioon erilaisia olemisen tapoja.

Hän uskoo, että Suomessakin mielenterveysongelmien ja muiden sairauksien kohdalla yksinäisyys pahentaa monien tilannetta. Itsekkyys ja suunnitelmallisuus myös korostuvat länsimaissa.

Yhteisöllisyydellä ja toisista huolehtimisella voitaisiin saada aikaan paljon. Virtanen vei lapsensa Amazoniaan kahdeksi kuukaudeksi heidän ollessaan 1- ja 3-vuotiaita. Hän halusi näyttää vastavuoroisesti oman perheensä kyläläisille.

– Se oli paljon rankempaa, mitä olin ajatellut. Joka paikassa lapsia piti kantaa. Koko ajan piti olla tavallista tarkempana.

Alkuun lapsia oli vaikea saada nukkumaan riippukeinussa. Virtanen itse ei nuku missään muualla yhtä hyvin.

– Parhaita hetkiä on nukkua riippukeinussa palmunlehväkaton alla. Kuulostaa upealta, kun sade ropisee siihen. Jos ei ole seiniä, voi katsoa tähtitaivasta.

Viimeksi Virtanen oli Länsi-Amazoniassa huhti- ja heinäkuussa 2017. Matka apurinã-kylään kesti viisi päivää. Hän oli mukana tekemässä selvitystä apurinoiden esi-isien asuinpaikoista. FUNAI (Brasilian alkuperäisväestön asioihin erikoistunut säätiö) pyysi myös raportin käyttöönsä. Se tuntui upealta.

– Ajattelin, että nyt tämä meni ainakin oikeaan paikkaan. Selvityksen pohjalta apurinoiden reservaattialuetta on luvattu laajentaa.

Se, että Amazonia olisi neitseellinen metsä ei pidä paikkaansa.

Pelkästään Brasiliassa elää 240 alkuperäiskansaa. Kaupungissa asuvat saattavat liikkua paljon kylien ja kotinsa välillä. Yleisestikin alkuperäiskansat ovat liikkuneet oletettua laajemmilla alueilla.-

– Arkeologinen materiaali on ollut antamassa uuden kuvan Amazonian historiasta. Se, että Amazonia olisi neitseellinen metsä ei pidä paikkaansa. Amazonia on alkuperäiskansojen vuorovaikutuksen tulosta.

Useammasta manchineri- ja apurinãnuoresta on tullut Virtasen työn myötä yliopisto-opiskelija. Aiemmin heidän ainoa vaihtoehtonsa olisi ollut fyysinen työ.

Virtanen on ollut mukana geometrisiä maakuvioita tutkivassa suomalais-brasilialaisessa ryhmässä. Länsi-Brasiliasta löytyneet kuviot pääsivät vuonna 2015 maan UNESCON maailmanperintökohteiden ehdotuslistalle.

– On paljon näkymätöntä historiaa. Kun sitä kirjoitetaan ylös, valtaväestön lisäksi alkuperäiskansat voivat ymmärtää mitä ja miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Pienillä asioilla on merkitystä. Ne voivat olla todella isoja yhteisöille.

Lue koko laaja Pirjo Kristiina Virtasen haastattelu torstain 1. maaliskuuta Demokraatista.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat