ÄITIYDESTÄ, sen ihanuudesta ja kamaluudesta, on tavattu ammentaa taiteessa paljon kauhua.

Kauhu on teatterissa kuitenkin harvinaisempi näky, varsinkin toimiva sellainen.

Yksi viime vuosien onnistumisista on Helsingin Kaupunginteatterissa nähty 2:22 A Ghost Story, joka toteutti taidolla perinteistä säikyttelyä ja silmänkääntötemppuja.

Ryhmäteatterissa sai hiljattain ensi-iltansa uusi teatterikauhun helmi: teatterintekijä Minna Lundin käsikirjoittama ja ohjaama äitiyden kuvaus Äitisi, Klytaimestra.

Esitys ei kaupunginteatterin kummitustarinasta poiketen perusta jump scare -tyylisistä sydämentykytyksistä, vaan kurkkua kuristavasta ja nauruhermoja koettelevasta psykologisesta piinasta.

Lund on yksi sukupolvensa kiinnostavimpia teatterintekijöitä. Hänet muistetaan erityisesti Teatteri Viiruksessa viime vuonna nähdystä teoksesta Diptyk, joka tarkasteli kuolemaa ja hoivaa länsimaisessa kontekstissa vaikuttavan tarkkanäköisesti.

Kuolema on läsnä nytkin.

ÄITISI, KLYTAIMESTRA rakentaa antiikin Kreikan Elektra-tragedian päälle. Näytelmässä Klytaimestran tytär päätyy veljensä kanssa murhaamaan äitinsä.

Esitys ei kuitenkaan kahlitse itseään alkuperäiseen tragediaan taikka Diptykin tapaan hyperrealistisiin puitteisiin, vaan tarkastelee äitiyttä vapaasti, sekoittelemalla samaan kattilaan Stepfordin naiset -tyylistä naiseuden satiirista kauhukuvastoa, sokerista kitsiä ja campia sekä makaaberia äiti-tytär-suhdetta.

Keitos on herkullinen. Voisin ottaa heti perään toisen annoksen!

Lund istuttaa äidin stereotypiaan: keskiluokkaisen kodin keittiöön ja sen hellalla porisevien patojen ääreen.

Lundin aiemmissakin teoksissa työskennelleen skenografi Riku Suvitien vaaleanpunaisella imelletty keittiölavastus on yhdessä Ella Aurora Snellmanin pukusuunnittelun kanssa häkellyttävän hurmaava, silmille lyövä ilmestys.

Näyteikkunamaisessa näkymässä Minna Suurosen esittämä äiti puhuu yleisölle kuin juontaja, jota Ville Mäkelän videosuunnittelu seuraa kuin kokkiohjelmassa.

Suuronen on pääroolissa huippuiskussa ja suoritus tuntuu aivan uudelta aluevaltaukselta. Suurosen jatkuvasti hymyn huulilleen nostava äiti nostattaa taas katsojassa yhtä väkevänä sekä myötätunnon että inhon.

LUND ON ohjauksellaan nyrjäyttänyt Ryhmäteatterin muunkin ensemblen kiehtovalla tavalla häiriintyneeseen asentoon. Kaikki vanha maneereineen on pilkottu pois.

Sonja Kuittisen Elektra-tytär astelee näyttämölle riivatulla elekielellä ja alta kulmaisella katseellaan vastaväriksi äidilleen. Elektran ja Santtu Karvosen oudon Orestes-veljen mielissä tekeytyy hiljalleen jotain reseptejä synkempää.

Karvosen ja Robin Svartströmin antiikin teatterin kuorosta muistuttavat, ilkikuriset äidit kantavat mukanaan sitä sukupolvista, tuomitsevaa katsetta, jonka alle tuoreet äidit edelleenkin asetellaan.

Näyttämön eteen kapellimestariksi asemoitu muusikko Mila Laine luo sellollaan ja ääntelyllään selkäpiitä pitkin kulkevia äänimaailmoja.

Ruoasta on esityksessä moneksi: sitä hoivataan kuin lasta, sen avulla kontrolloidaan ja manipuloidaan, sen uumeniin piilotetaan kaikki synkkä ja ikävä.

Äitiyden yhdistäminen ruoanlaittoon tai kodin rinnastaminen vankilaan eivät sinänsä ole niitä kaikista tuoreimpia raaka-aineita. Banaaliudessa piilee toisaalta esityksen kauhukin. Siinä arkisessa klaustrofobisuudessa, jossa kaikki jatkuu samanlaisena ja koko ajan on tiedossa, äidin sanoin, ”jotain erityistä” herkkua.

Roomalainen vatsalaukkuannos – Trippa alla romana – on vihje tulevasta. Tässä keittiössä myös tie vapauteen käy vatsan kautta.