tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi.

SDP tarvitsee uusia eväitä, raikasta uudistuspolitiikkaa ja annoksen rohkeutta

Vaalit on käyty ja on aika analysoida tulosta. Valtakunnallisesti SDP sijoittui toiseksi ja kannatusta tuli 19,4 %. Tätä ei voi pitää voittona, vaikka viime kuntavaaleista 10 000 ääntä tulikin lisää. Myös äänioikeutettujen määrä on noussut 90 000:lla. Yhteiskunnallinen tilanne on myös varsin eri nykyään. Asiat on aina laitettava perspektiiviin, vaikka se tekisikin totuudesta epämiellyttävän. SDP oli ainoa vaalit hävinnyt oppositiopuolue.

Ensinnäkin edellisten kuntavaalien aikaan SDP oli hallituksen valtiovarainministeripuolueena kantamassa vastuuta vaikeista ajoista. Toisena on nostettava esiin perussuomalaisten romahdus viime vaaleista. Puolue menetti 80 000 ääntä. Kolmantena on mainittava nykyisen hallituksen politiikka: sote-uudistus huolettaa monia, työmarkkinapäätöksien jyrääminen heikensi monen työntekijän asemaa sekä muun muassa koulutukseen ja opintotukeen ajetut massiiviset leikkaukset ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi närää. Neljäntenä asiana huomionarvoista on SDP:n kohtalaisen hyvin onnistunut ehdokasasettelu 2017 kuntavaaleissa: kokoomuksen ehdokasmäärä laski meitä selvästi enemmän.

Nämä kaikki ovat asioita, joiden vaikutus voisi potentiaalisesti olla positiivinen demareille. Silti kannatusmuutoksemme on miinusmerkkinen.

Vakuuttava selitys ei ole Helsingin pormestarivaalin asetelma. Se ei näyttänyt esimerkiksi vasemmistoliittoa haittaavan. Taustalla on paljon laajemmat syyt. On syytä tunnustaa, että SDP tarvitsee uusia eväitä. Jos kaikki olisi täysin kunnossa ja tulevaisuuden visiomme kirkas, olisimme voittaneet nämä vaalit selvästi. Yksittäisiä hienoja voittoja saimme toki muun muassa Porissa, Raumalla, Lahdessa, Kemissä ja Rovaniemellä.

Jos kaikki olisi täysin kunnossa ja tulevaisuuden visiomme kirkas, olisimme voittaneet nämä vaalit selvästi.

Vihreät ovat kuitenkin näiden vaalien kiistaton voittaja. Vihreät nosti valtakunnallisesti äänimääränsä viime vaalien 213 000:sta 319 000:een. Se on aikamoinen tulos ja tapahtui monella paikkakunnalla demareiden kustannuksella. Eräs kaverini kommentoikin mielestäni osuvasti: Vihreät ovat liberaaleja sosialidemokraatteja. Tämän on viimein herätettävä meidät ajattelemaan. Kuntavaaleissa vihreät antoi meille tasoitusta noin 36 00 henkilöä lyhyemmällä ehdokaslistalla, mutta eduskuntavaaleissa tasoitusta ei enää tule.

Toivoa tulevaisuudesta antaa hieno sukupolvi nuoria tekijöitä, joiden luotan kantavan vastuuta kunnissa ympäri maan. Nuoria valtuutettuja valittiin kutakuinkin saman verran kuin viimeksi ja moni teki upeita tuloksia. Kuten puoluekokouksessakin näimme: SDP:ssa on käynnissä upea nuorten esiinmarssi. Siitä se ei jää kiinni.

Asiat perspektiiviin – SDP tarvitsee uusia eväitä.

On kuitenkin tunnustettava tosiasiat. SDP tarvitsee uusia eväitä, raikasta uudistuspolitiikkaa ja annoksen rohkeutta, jotta menestymme tulevaisuudessa.

Suomi, hyvinvointivaltio ja liberaali demokratia tarvitsevat tulevaisuuteen katsovan, tosiasiat tunnustavan ja uudistavan SDP:n. Tuloksesta on vedettävä rehelliset johtopäätökset.

 

Mikkel Näkkäläjärvi

Demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi.

Kolumni

Antti Lindtman

Kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Arvopuheet vaihtuivat valtapolitiikkaan muutamassa päivässä

Vaikeina aikoina arvojen merkitys korostuu. Lauantaina 10.6.2017 Suomessa heräsi paljon toivoa. Molempien hallituspuolueiden puheenjohtajat Sipilä ja Orpo sanoivat pohtivansa perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen hallitusyhteistyön tulevaisuutta juuri arvojen näkökulmasta.

Moni ajatteli, että vihdoinkin. Politiikka palautetaan perusasioihin. Suvaitsemattomuudelle ja vihapuheelle laitetaan rajat.

Muutamassa päivässä arvopuheet vaihtuivat valtapolitiikkaan. Pääministeri Sipilä peruutti lennosta hallituksen eronpyynnön. Hallitus päätti jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän päivän tietojen valossa johtopäätös on selkeä. Tässä korttipelissä osalla pelaajista taisi olla merkatut kortit.

Hallitus yrittää nyt jatkaa olemassaoloaan muina miehinä. Se jatkaa kuitenkin parlamentaarisesti ja moraalisesti ohentuneena ilman kansalaisten enemmistön tukea. On ilmeistä, että hallituksen takana on enää vajaa 40 prosenttia kansasta. Se ei ole paljoa.

Moraalisen laskuopin tulos on vielä huonompi. Politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, ei pitäisi olla korttipeliä valtapaikoilla. Arvojen ei pitäisi olla vaihdannan pelimerkkejä.

Epäoikeudenmukaiset leikkaukset jatkuvat ja uudet veronalennukset, kuten apteekkarivähennykset ja miljoonaperintöjen verotuksen keventämiset, tuovat kymmenien tuhansien uudet edut heille, joilla ennestään jo eniten on.

Me haluamme hallituksen, jossa edustettuina olevien puolueiden asemat perustuvat kansan vaaleissa ilmaisemaan tukeen.

Talous kyllä kasvaa ja kansainvälinen, erityisesti Suomen päämarkkina-alueilla puhaltava myötätuuli tukee vuonna 2015 tapahtunutta käännettä, mutta sen kasvun hedelmiä eivät kaikki pääse nyt maistamaan.

Suomalaiset ansaitsevat parempaa. Me haluamme Suomen, jossa päättäjät omalla esimerkillään osoittavat, ettei vihalle, sorrolle tai rasismille ole tilaa. Me haluamme maan, jossa kansainvälinen yhteistyö nähdään arvona ja mahdollisuutena. Me haluamme maan, jossa nämä arvot eivät ole kaupan.

Me haluamme Suomen, jossa päätöksenteko on läpinäkyvää ja jossa hallitus vastaa toiminnastaan eduskunnalle ja Suomen kansalle. Me haluamme hallituksen, jossa edustettuina olevien puolueiden asemat perustuvat kansan vaaleissa ilmaisemaan tukeen.

Antti Lindtman

Kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Urheiluhistoriaa tulee penkoa – jäisi koheltaminen vähemmälle

Opetusministeriö on joutunut valtiontalouden tarkastusviraston valvonnan vuoksi perimään Valolta ja myös olympiakomitealta avustusrahoja takaisin lähes 2 miljoonaa euroa.

Puhtaat eivät ole jauhot pussissa perijälläkään. Ministeriössä ei ole noudatettu omia eikä valtion liikuntaneuvoston päätöksiä.  Esimerkiksi ylitarkastaja Hannu Tolonen ei ole piitannut näistä päätöksistä vaan on esitellyt ja myöntänyt avustuksia ohi sääntöjen. Eikä hän ole ministeriössä ollut ainoa koheltaja. Valvonta on ollut lähes olematon ministeriössä. Jopa niin, että vuonna 2015 ministeriön oma entinen virkamies Timo Haukilahti joutui kääntymään oikeuskanslerin puoleen saadakseen muutoksen ministeriössä vallitsevaan epäkohtaan.

Nyt Valo, jonka toimintaan esimerkiksi Työväen urheiluliitto (TUL) ei lähtenyt mukaan,  on fuusioitunut olympiakomiteaan ja Valon entinen pääsihteeri Teemu Japisson on jättänyt virkansa.

Vaikka puolustus kertookin varojen tulleen käytetyksi lasten urheiluun, niin kyllä sieltä OK:n tileiltä löytyy ylimitoitettu muutaman tonnin synttärilahja ruhtinaallista palkkaa nauttivalle ja huippu-urheilun kehittämisessä epäonnistuneelle sekä Norjan mäkivalmennuksesta potkut saaneelle Mika Kojonkoskelle.

Vaikka esimerkiksi Kalervo Kummola on ehdottanut Kojonkoskelle eropaperia, niin mieshän istuu pallillaan kuin tatti.

Nyt olympiakomitealla on uusi johtokaksikko Timo RitakallioMikko Salonen. Heillä on puhdas pöytä ja suhteet kunnossa moniin suuntiin. Nähtäväksi jää miten Timo Ritakallio tulee kunnioittamaan opetusministeriön suositusta, ettei joillekin makseta pääministerin suuruista palkkaa toimistossa.

Äänekkäitä vastustajiakin löytyi sinivalkovärien pettämisen vuoksi.

Suomen urheilu mataa syvällä kansainvälisessä unholassa. Kun meillä on ollut kosolti ilonkin päiviä, niin halusin palata tunnetun urheilujohtajan, nyt 94-vuotiaan Jukka Uunilan aikoihin. Hän antoi pitkän haastattelun Urheilumuseon Pekka Honkaselle ja Jouko Kokkoselle maaliskuussa 2010. Kuuntelin jutustelun alusta loppuun.

Kun Uunila palasi 1966 Budapestin yleisurheilun penkin alle menneistä EM-kisoista, hän havahtui ja päätti muutoksen hetken koittaneen. Yleisurheilumme valmennusta oli siihen asti johdettu laaja-alaisesti Armas Valsteen tiedoin ja taidoin. Ne olivat maailmalla arvostettuja.

SUL:n puheenjohtaja Uunila oli kuullut Arthur Lydiardin luennon valmennuksesta. Pitkien neuvottelujen jälkeen tämä uusseelantilainen mies tuli tuplaamaan suomalaisjuoksijoiden harjoittelut ja vakuutti metodeistaan myös suomalaiset valmentajat.

Äänekkäitä vastustajiakin löytyi muun muassa Pekka Tiilikaisesta ja Paavo Noposesta sinivalkovärien pettämisen vuoksi.

Samalla urheiluliitto toteutti amerikkalaisen liike-elämämallin mukaan ja konsultti Nyströmin avulla 5 vuoden tavoiteohjelman. Jokaisen urheilijan ja hänen valmentajansa kanssa keskusteltiin realistiset mahdollisuudet. Urheilijoita kohdeltiin yksilöinä.

Nykyäänhän olympiakomitealla ei ollut vaikkapa Riossa muita tavoitteita kuin olla mukana kivassa olympiafiilingissä.

Muutoksiin Uunilan olympiakomitean puheenjohtajakaudella kuului myös valmennuspäällikön palkkaaminen olympiakomitealle. Uunilalla oli varsin hyvin tiedossa Tokion 1964 olympiakisojen koripallovalmentaja Kallu Tuominen, joka oli johdattanut Suomen noissa kisoissa 11. tilalle.

Paikka julistettiin pelisääntöjen mukaan hakuun. Kallu kysyi Uunilalta, että pitääkö hänenkin hakea kyseessä olevaa paikkaa erikseen, ja mitä hän kirjoittaa hakemukseen. Uunila vastasi, että tottakai sinunkin pitää hakea sitä: ”Hakupaperiin kirjoitat, että haet ja nimi alle. Ansiolistaa ei tarvita.” Se riitti ja Kallu Tuominen valittiin yksimielisesti.

Eikä tarvinnut katua. Suomen urheilussa alkoi tapahtua. Kallu kokosi yhteen eri urheilulajien valmentajat yhteistyöhön. Hän tiesi, että jokaisella huipulla on lajista riippumatta oltava sama peruskestävyysvalmennus.Valmennustiedon jakaminen yli rajojen oli tärkeää.

Oli tuossa monituntisessa Urheilumuseolle annetussa haastattelussa useita muitakin näkökohtia. Nykyäänhän olympiakomitealla ei ollut vaikkapa Riossa muita tavoitteita kuin olla mukana kivassa olympiafiilingissä, kuten Kojonkoski luonnehti.

Historiaan kannattaa tutustua huolellisesti, sillä niiden vaiheista voi löytää jyviä urheilumme kehittämisen suhteen.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.)

Hukkuuko ihminen nettiin?

Politiikka on kommunikointia. Ilman sisäistä ja ulospäin suuntautuvaa keskustelua ja kommunikointia ei ole demokratiaa. Netin voimasta kertoo nuorten ay-aktiivien kampanja nollasopimuksia vastaan ja äskeinen kampanja Älä kerro Martille -projekti, jolla kerättiin varoja Crisis Management Initiativen eli CMI:n rauhanvälitystyöhön.

Hukkuuko kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä aktiivinen kansalaisuus nettiin? Ja mitä tapahtuu, kun ”some-kuplat” ovat yhä enemmän samanhenkisten kontakteja? Tai kun samanhenkiselle ryhmälle algoritmit syöttävät samanhenkisiä uutisia, jotka perustivat muiden samanhenkisten klikkauksiin?

Samanmielisten kupliin ei luonnollisesti eksy toisenlaista näkökulmaa edustava kansalainen ja jos eksyy, niin suun aukaiseminen valtavirtaa vastaan voi aiheuttaa hyökkäysryöpyn eli someraivon.

Järjestöt tuovat lisäarvoa paitsi aktivoimalla kansalaisia, myös antamalla tärkeän panoksen päätöksentekijöille.

Some on loistava ja välttämätön yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Olen itse Facebookissa ja nettiyhteisö Twitterin aktivisti, mutta kaipaan muutakin osallisuutta. Olisi harmillista, jos tulevaisuudessa keskustelu yhä enemmän rajoittuu vain internetiin.

Pakko tunnustaa, että muistelen usein työväentalojen tunnelmaa, hajuja ja väittelyjä. Kaiken kaikkiaan: juuri nyt tarvitaan monipuolista osallistumista, tilaa ja mahdollisuuksia keskusteluille ja kohtaamisille.

Puu kaatuu muutamassa minuutissa, mutta uuden puun kasvaminen kestää vuosikymmeniä. Kansalaisjärjestöjen toiminnan vaikeuttaminen voi tapahtua yhdellä valtion budjetin nuijankopautuksella, eikä sitä rihmastoa voi juuri mikään korvata. Järjestöt tuovat lisäarvoa paitsi aktivoimalla kansalaisia, myös antamalla tärkeän panoksen päätöksentekijöille. Demokratiavaje olisi ammottava, jos eduskunnalle tulevia esityksiä kommentoisivat vain samat ihmiset ja tahot, jotka ovat olleet hallituksen asiantuntijoina.

Eduskunta-aikoinani huomasin, kuinka kansalaisjärjestöjen edustajat olivat usein paljon paremmin informoituja käsiteltävänä olevassa asiassa ja tietoisia uusimmista käänteistä kuin ns. viralliset viisaat.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.)

Kolumni

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on SDP:n puoluesihteeri.

Luottamuksen loppu

Tasavallan presidentin Kultaranta-keskustelujen yhteydessä sain osallistua paneeliin politiikasta uuden mediavaikuttamisen aikaudella. Keskustelua kehystävät ilmiöt kuten valeuutiset, perinteisen median kriisi, kärjistyvä somekieli, hakkerointi, disinformaatio, populismin nousu ja ääriliikkeet.

Suomalaisen ja muiden pohjoismaisten yhteiskuntien menestyksen takana ovat yhteistyö, avoimuus ja luottamus. Ne ovat luoneet meille osallisuutta, tehokkuutta ja tasa-arvoa: menestystä. Nyt jakolinjat kuitenkin syvenevät.

Omista ja muiden maiden vaaleista näemme, että meneillään on maantieteellinen eriytymiskehitys, jossa maaseutu ja kaupunki liukuvat kauemmaksi toisistaan mielipiteiden ja äänestyskäyttäytymisen kautta.

Ohipuhuminen lisääntyy ja keskustelun navat kasvattavat etäisyyttään pönkittääkseen omaa asemaansa, oikeassa olemisen kokemusta.

On tapahtunut sosioekonominen ja kulttuurinen muutos, jossa monet perinteisellä jaottelulla samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat elävät keskenään kovin eri tavalla. Ohipuhuminen lisääntyy ja keskustelun navat kasvattavat etäisyyttään pönkittääkseen omaa asemaansa, oikeassa olemisen kokemusta.

Valta-asemiin liittyvä jako ei ole kadonnut vaikka periaatteessa tietoa on nyt entistä laajemmin tarjolla. Kansalaisten luottamus on nimittäin heikentynyt koko poliittiseen järjestelmään, jota ei varmasti ole vahvistanut viime viikkojen näytelmä. Suurista uudistuksista puhutaan, mutta niitä ei saada useamman hallituskaudenkaan yli tehtyä ja yhteinen tilannekuva puuttuu. Ja missä sen muodostaisi?

Arthur Miller sanoi, että hyvä sanomalehti on kuin kansakunta puhuisi itselleen. Nyt yhden foorumin tilalla on satoja, jollei tuhansia eri kanavia joista voimme valita kukin omamme. Osa tietää entistä enemmän, osa vähemmän, mutta ei ole enää median ohjailtavissa kuten ennen.

Onko mitään tehtävissä?

Populismia ei voi leimata yksiselitteisesti miksikään eikä mitään populismiksi. Täytyy antaa kaikkien kukkien, samalla myös rikkaruohojen kukkia. Trumpin voiton jälkeen populistit ovat hävinneet kaikki vaalit, koska oikeat ratkaisut puuttuvat.

Netflix-aikakauden äänestäjät haluavat aina uutta, mutta oppivat kokeilemalla. Eikä tahto ei vie läpi harmaan kiven: USA:n ero ilmastosopimuksesta ja kannanotot Naton sisällä kenties vahvistavatkin ilmastonmuutoksen torjuntaa ja Euroopan unionia uusien tahojen ottaessa vastuuta ja asemia.

Monelle lukijalle tuntuu totuudenjälkeiseltä, että vaikka osingot ovat historiallisen korkealla tasolla suhteessa korkotasoon, ja johdon palkkiot nousevat, palkanmaksukykyä ei ole.

Medialla itsellään on vastuu klikkijournalismin kasvusta, sillä on näyttöä siitä, että laadukkaalle journalismille on kysyntää.  Mutta jos kaupallinen media tekee vääriä bisnesvalintoja, niitä ei voi lainsäätäjä korjata.

Yhteiskuntana meidän tulee miettiä tarkkaan Yleisradion tehtävä ja asema, jotta julkinen palvelu voi parhaalla tavalla tukea totuudenmukaisen informaation leviämistä ja sitä kautta yhteisen tilannekuvan rakentumista.

Puolueilla ja poliittisella järjestelmällä on vastuu päätöksentekokyvystä ja kielestä, jolla politiikasta puhutaan. Ja eliiteillä laajemmin luottamuksesta. Monelle lukijalle tuntuu totuudenjälkeiseltä, että vaikka osingot ovat historiallisen korkealla tasolla suhteessa korkotasoon, ja johdon palkkiot nousevat, palkanmaksukykyä ei ole.

Tuomas Anhava muotoili runossaan, että kauneus, ei hyvyys sanoja tarvitse, mutta totuus ilman sanoja on arvoton. Sanat ovat valintoja. Ja tästä syystä yhteinen kielemme on meidän kaikkien vastuulla aina sosiaalisesta mediasta eduskunnan istuntosaliin.

Kielen korruptio johtaa totuuden eroosioon. Tämän päätepisteenä on luottamuksen loppu. Ja siihen meillä ei ole seuraavallakaan satasella varaa.

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on SDP:n puoluesihteeri.

Kolumni

Tuula Haatainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Politiikan hullut päivät

Viime lauantaina klo 8.45 olimme kaikki yli 3 000 juoksijaa samalla viivalla Finlandia-talon edustalla. Puolimaraton alkamassa, edessä hikinen taival. Tämä vaatii keskittymistä. Olen ottanut tavakseni kirjoittaa mielessäni artikkelia samalla kun juoksen.

Viiteen kilometriin saakka pohdin Euroopan tulevaisuutta. Olemme osa Pohjoismaita ja kuulumme läntiseen Eurooppaan. EU on meidän kotimme. Eurooppa perustuu yhteisille arvoille, jotka luovat pohjan yhteiselle tulevaisuudelle. Juoksuni aikana perussuomalaisissa sai vallan johto, joka puheissaan ja kirjoituksissaan kyseenalaistaa perustavanlaatuiset arvomme ja EU-jäsenyyden avoimesti.

Kymmeneen kilometriin saakka ajattelin globaalia vastuutamme.

Emme elä vain Suomessa tai Euroopassa, olemme osa koko planeettaa. Kannamme omilla teoillamme vastuuta ympäristöstä ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Myönteiseen kehitykseen syntyi suuri särö Trumpin irtisanouduttua Pariisiin ilmastosopimuksesta. Trump vetää mattoa alta puhtaan teknologian mahdollisuuksilta ja samalla uusilta investoinneilta ja työpaikoilta.

Tähän ei Euroopan pidä alistua, vaan aktiivisesti etsiä keinoja maapallon lämpenemisen hidastamiseksi.

Politiikka on ollut minulle hyvinvoinnin ja turvallisuuden rakentamista.

15 kilometriin saakka pohdin liberaalin vasemmiston tulevaisuutta. Politiikka on ollut minulle hyvinvoinnin ja turvallisuuden rakentamista. Se on kansainvälistä yhteistyötä, jolla ehkäistään kriisejä, se on neuvottelukoneistoja työntekijöiden oikeuksien suojelemiseksi tai sopimuksia naisten ja lasten oikeuksien turvaamiseksi. Populistisilla heitoilla hämärretään politiikan merkitystä ja vakavuutta.

20 kilometriin saakka puntaroin vapauden, yhteisvastuun sekä henkilökohtaisen vastuunottamisen tasapainoa. Näitä kaikkia tarvitsemme. Vapautta ei voi saavuttaa ilman vastuuta. Jokainen meistä on itse vastuussa sanoistaan ja teoistaan.

Viimeisellä kilometrillä uupumus vaivaa ja kramppi jalassa. Vertaan politiikkaa pitkän matkan juoksuun. Pitkän matkan juoksussa tärkeintä on sekä päämäärä että liike. Tuskien taival kääntyy voittoon ja tavoitteista tulee totta.

Tuula Haatainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.