Kolumni

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

”Suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne” – kunnallisvaalien jälkitunnelmissa soi Winner takes it all

SDP:n kunnallisvaalimenestystä pohdittaessa on nähtävissä kaksi koulukuntaa.

Toisen mukaan puolue selviytyi voittajana, kun vertailukohtana käytetään vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Toisen näkökannan mukaan ääniosuuden hienoinen lasku oli tappio edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna, kun otetaan huomioon se, että oppositioasemasta käsin olisi pitänyt pystyä parempaan suoritukseen.

Kunnallisvaaleja voi verrata vain edellisiin vastaaviin vaaleihin ja sen vuoksi kyseessä ei ollut taas kerran torjuntavoitto, vaan ilmeinen tappio. Paljon ei lohduta se, että keskusta saavutti huonoimman vaalituloksen toisen maailmansodan jälkeen.

Kunnasta toiseen tulokset vaihtelevat tosin selvästi. Muun muassa Vantaalla ja Tampereella noustiin niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämä johtui suurelta osin onnistuneesta ehdokasasettelusta; Antti Lindtman, Sanna Marin ja Lauri Lyly vetivät mukanaan tuntuvan joukon puoluetovereita.

Helsingissä vaalitulokseen vaikutti varmaan pormestarivaali ja Jan Vapaavuoren saama huikea äänimäärä. Myös Tuula Haatainen keräsi aivan kunniallisen äänipotin ja ehdolla olleet kansanedustajat selviytyivät kuivin jaloin ja Eero Heinäluoma jopa hyvin.

Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla.

Näissä vaaleissa toteutui urheilussa ja liikemaailmassa tuttu ”winner takes all”-ilmiö.  Voittajat rohmuavat suurimman osan äänistä, maineesta ja rahasta. Muut jäävät mopen osalle, vaikka vaaleille onkin tunnusomaista, että voittajat vetävät mukanaan myös vähemmän onnekkaita. Tämä ilmiö näkyi myös Turussa, jossa oli ehdokkaina peräti kolme puoluejohtajaa ja Espoossa, jossa valituiksi tulivat kaksi istuvaa ministeriä.

Kuitenkaan ei voi kiertää sitä tosiasiaa, että Helsingissä vaalit menivät SDP:n kannalta penkin alle. Tuloksena oli kolmen prosenttiyksikön tappio ja historiallisesti käsittämätön alhainen 13.8 prosentin ääniosuus.

Luonnollisesti voidaan syitä etsiä valtakunnallisista tekijöistä. Esimerkiksi puoluejohto ei asettanut vaaliteemoja tavalla, jolla olisi ollut vastakaikua Helsingissä. Myös entinen ja nykyinen puoluesihteeri menestyivät vaaleissa vaatimattomasti. Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla. Olisi kuitenkin itsensä pettämistä mennä piiloon valtakunnallisten tekijöiden taakse.

Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue.

Mielestäni suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne. Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue.

Monet niistä, jotka olivat radikaaleja 1960-ja 1970-luvuilla ovat edelleenkin päättämässä asioista (ja on niitä ikätovereita muissakin puolueissa; Kanerva, Kääriäinen, Pekkarinen, Puska jne.). Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa; niin kauan kuin ääniä riittää, niin ehdolla voidaan hyvin olla. On kuitenkin hyvä huomata, että tämä vääristää myös puolueen asialistaa, sillä jokaisella ikäluokalla on omat mielenkiintonsa kohteet ja ne muuttuvat vain osittain vuosien mittaan.

Helsingissä SDP:n ehdokkailla on edessään tietty paradoksi. Puoluekokouksessa piirillä oli ehkä eniten nuoria ja erityisesti naisedustajia. He esiintyivät myös näkyvästi ja edukseen itse puoluekokouksessa. Monet heistä olivat ehdolla myös kunnallisvaaleissa, mutta äänisaalis jäi poikkeuksetta vähäiseksi. Ainoa poikkeus on Eveliina Heinäluoma, joka keräsi ääniä osaksi sukunimellään. Huono vaalimenestys koskee myös nuoria miesehdokkaita. Heistä ei yksinkertaiseksi ole ollut äänien kerääjiksi ja näkyviin kunnallisiin luottamustehtäviin sitten Osku Pajamäen.

Nuorten naisten menestyksen puolueen sisäisessä jäsenäänestyksessä saattaa selittää äänestysmenettely. Riittää, kun kohtuullinen määrä nuoria ehdokkaita, ehkä keskinäisen sopimuksen perusteella, äänestää toisiaan jäsenäänestyksen kärkisijoille. Kuitenkin huvenneen jäsenkunnan ja laajemman äänestäjäkunnan yhteys näyttää kadonneen, samoin kuin kyky tehdä todellista politiikkaa ja innostaa nuoria uurnille.

Kun vihreät surutta – ja kieltämättä epärehellisesti – kannattivat ja vastustivat samanaikaisesti kaupungin yleiskaavaa ja Malmin lentokenttää, niin ainakin minulle jäivät demareiden yleinen linja ja henkilökohtaiset tavoitteet epäselviksi. Näkyivätkö todella puolueen linjat esim. koulutuspolitiikassa?

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa.

Lahden puoluekokouksessa Sdp:lle valittiin poikkeuksellisen nuori ja päteväkin puoluetoimikunta. Mutta missä näkyy sen alkuvaiheen työ? Kaikissa puolueissa, SDP mukaan lukien, politiikka keskittyy liikaa puheenjohtajan ympärille. Nyt olisi myös varapuheenjohtajien ja puoluetoimikunnan aika terästäytyä ja ryhtyä ajamaan oman piirin etujen sijasta myös valtakunnallista politiikkaa.

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa. Ei julkisuudessakaan esiintyviä erimielisyyksiä pidä karttaa.  Se antaa itse asiassa kuvan moniäänisestä ja dynaamisesta puolueesta, johon voivat samaistua muutkin kuin eläkeläisetkin.

Peter Söderströmin tuoreen tutkimuksen mukaan SDP:n kannattajat ovat eniten jakautuneet eri yhteiskuntaluokkiin. Nyt olisi aika puhua monella äänellä ja tavalla, joka vetoisi ainakin useimpiin heistä.

Kolumni

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Sirpa Paatero: Loppuvat työntekijät

Hallintovaliokunnan vierailulla Japanissa totesimme siellä olevan Suomen kanssa samankaltaisia haasteita. Väestön ikääntyminen ja syntyvyyden väheneminen on Japanissa vielä nopeampaa kuin meillä. Mielenkiintoista on, että ratkaisut huoltosuhteen heikkenemiseen ovat erilaiset. Toki osin myös lähtötilanne on erilainen.

Japanissa valtion velka on 240 prosenttia BKT:stä, työttömyys on olemattomat noin kaksi prosenttia ja väestömäärän ennustetaan tippuvan kymmenillä miljoonilla seuraavien vuosikymmenien aikana.

Työvoiman riittävyyteen on esitetty keinoina naisten saamista työelämään sekä ikääntyneiden pysymistä työelämässä. Naisten työllisyysaste on huomattavasti alhaisempi kuin Suomessa ja hyväkuntoisten ikäihmisten määrä kasvaa. Kolmantena keinona on robotisaatio ja digitalisaatio, joista varmasti on hyötyä molemmissa maissa.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia.

Suomesta eroavia keinoja esittää Japanin pääministeri puhuessaan työpäivän lyhentämisestä, jotta työntekijät jaksaisivat ja perheiden tilannetta saataisiin tasoitettua mahdollistamalla molemmille työtä. Pääministeri esittää myös palkkojen korotuksia, kun talous kasvaa.

Molemmissa maissa käydään keskustelua myös ulkomaisen työvoiman lisäämisestä, mutta varsin eri tavoin. Japanissa on ministeriötasolla tavoite käydä kansalaiskeskustelua asiasta. Suurin ero on, että kun meillä puhutaan aktiivisesti tarveharkinnan poistamisesta, jotta pienipalkkaisiin töihin saataisiin lisää työntekijöitä, on Japani valinnut linjan, jossa se haluaa maahan korkeasti koulutettuja osaajia kehittämään innovaatioita ja viemään eteenpäin niin yrityksiä kuin yhteiskuntaa. Molemmissa maissa on mahdollista esimerkiksi maataloudessa kausityöntekijöiden käyttö sekä erityisammattilaisten nopea oleskelu- ja työluvan käsittely.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia kotimaisen työvoiman löytymiseksi ennen ulkomailta (EU ja ETA maiden ulkopuolelta) tulevan työntekijöiden palkkaamista. Vaikka meillä on varsin tiukat kriteerit ulkomaisten työntekijöiden palkkaamiseen, ei valvonta työolosuhteissa ja palkoissa, tai joskus jopa ihmiskaupassa, osalta ei toimi riittävästi tälläkään hetkellä.

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Nyt Kalle Päätalon kirjoista tuttu Ii on Euroopan paras, ja näin ihme syntyi

Kalle Päätalon kirjoissa Ii kuvataan mahtipitäjänä, minne varta vasten mentiin katsomaan uutta ja ihmeellistä. Herkolle ja Riitulle matka Taivalkosken Jokijärveltä hevosella Iin merimaisemiin oli maailman ääripää maailmankuvan huippuhetki.

Ii on jälleen mahtipitäjä. Parisen vuosikymmentä sitten Lipposen 1. hallituksen työministerinä minulla oli kunnia vihkiä Iin Micropolis. Silloin mikroelektroniikka oli kovassa nousussa. Kymmenkunta vuotta sitten Iin ideanikkarit vaihtoivat konseptia: älykäs energiapolitiikka on tulevaisuuden juttu ja niin Micropoliksesta tuli ”Greenpolis”.

Iitä ”ei ujot nakkele”, sanoisi Kalle Päätalo. Ii halusi olla Suomen paras, mitä tulee vähähiiliseen talouteen. Nyt Ii on Euroopan paras! Ii palkittiin runsas viikko sitten Brysselissä Regio Stars kilpailussa Euroopan parhaaksi.

Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat.

Mistä Iin ihme syntyi? Ihmisistä ja ihmisten ideoita tukevista rakenteista. Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat. Ihmisten ideat tarvitsevat tukea, kuten Iin ihmeessäkin tapahtui. Tukea tuli EU:n rakennerahastoilta ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitolta.

Iin kunta kysyi ensiksi kunnan asukkailta heidän ideoitaan, miten vähentää kasvihuonepäästöjä ja ideoita uusiutuvien energialähteiden käytöstä. Kuntaan hankittiin sähköautoja ja julkiset rakennukset ryhtyivät käyttämään uusiutuvia energialähteitä. Kotitalouksille luotiin kannustimia. Veden, sähkön ja lämmön kulutusta ryhdyttiin seuraamaan uudelle digitaalisella järjestelmällä.

Ii on jo inspiroinut muita pieniä kuntia ilmastotalkoisiin, Iissä on noin 10.000 asukasta. Samankokoisia on Suomessa noin 80 prosenttia kaikista kunnista, joten kaikkiaan noin 250 kuntaa voisi teoriassa ottaa käyttöönsä Iin mallin. Isommilla kaupungeilla on omat vähähiilistrategiat käynnissä, joten isot ja pienet voisivat ainakin tässä asiassa kulkea käsi kädessä.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

Vähemmän mielensäpahoittajia, enemmän maailmanparantajia

Politiikan tekeminen on väsyttävää ja usein pelkästään sen seuraaminen ahdistaa. Riitely, syyttely, nurkkakuntaisuus, tahallinen väärinymmärtäminen, pilkkaus – aiheita, jotka moni yhdistää politiikkaan.

Kukaan tuskin on ihmeissään, että puolueiden jäsenmäärät ovat alhaisella tasolla, äänestysprosentti kipuaa vaivoin säädyllisiin lukemiin ja iso osa kansasta ei osaa nimetä hallituspuolueita ministereistä puhumattakaan.

Politiikka väsyttää helposti positiivisemmankin ihmisen.

Aiemmin syksyllä julkaistiin kirja, joka kaikesta edellä mainitusta synkistelystä huolimatta valoi itselleni uskoa siihen, että ehkä kaiken ei politiikassa tarvitse perustua suhmuroinnille sekä yleiselle epäluottamukselle.

Poliitikko ja huippusuorittaja, maakunnallisten siltarumpupoliitikkojen kauhistus, Alexander Stubb (kok.) kuvaa avoimesti Alex-kirjassaan (Otava, 2017) tunnemyrskyjään ja kokemuksiaan. Kirjasta huokuu kunnioitus niin kanssapelureita kuin poliittisia vastustajia kohtaan.

Politiikka olisi vähemmän väsyttävää, jos julkisessa keskustelussa otettaisiin useammin mallia tyylistä, jolla Stubb käsittelee kirjassa kollegoitaan. Joku nuori voisi joskus jopa innostua politiikasta, jos poliitikkojen tärkeimpänä tavoitteena ei ole heittää leimakirvestä vauhdikkaasti kärjistävien sanojen saattelemana.

Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri.

Aikanaan Stubbia kohdeltiin julkisuudessa monesti kaltoin. Esitettiin kaikkitietäviä lausuntoja siitä, miksi pääministeri ei saa tulla shortsit jalassa kesällä tiedotustilaisuuteen tai miksi perheenisä ei voi leikkiä Duudsonien puistossa.

Kulttuurit, normit ja käytöstavat ovat valtavassa murroksessa. Samalla poliitikoilta odotetaan kuitenkin suurelta osin samanlaista käytöstä kuin silloin hyvinä Kekkosen aikaan. Jos haluamme uusia kasvoja politiikkaan, on ihmisille annettava mahdollisuus olla oma itsensä. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, mutta samalla hän on myös ihminen. Pukeutuminen kesällä tai käynti teemapuistossa tuskin vähentää kykyä analysoida Suomen asemaa EU:n päätöselimissä ikuisesta sote-väännöstä puhumattakaan.

Politiikassa ja sen liepeillä hännystelevien tulisi pahoittaa mielensä harvemmin epäolennaisuuksien vuoksi. Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri opeteltuine fraaseineen.

Suomen ja miksei koko Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta toivon, että politiikkaan hakeutuisi tulevaisuudessa enemmän idealistisia maailmanparantajia ja vähemmän mielensäpahoittajia. Uskallan väittää tähän vaikuttavan se, miten politiikassa mukana olevat kohtelevat toisiaan.

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja talousvaliokunnan sd-vastaava.

Lauri Ihalainen: Jäikö hallituksen Emu–linjaus vajaaksi?

Sipilän hallitus on linjannut Emun kehittämiseen liittyviä tavoitteitaan. Linjausten mukaisesti Suomi ei tue sellaista talous- ja rahaliiton uudistuksia, jotka lisäävät jäsenmaiden yhteisvastuita.

Hallitus arvioi, että tuottavuuskehityksessä, talouden rakenteissa, ikärakenteessa ja rahoitussektorilla EU-maiden väillä on suuria eroja. Lisäisin myös, että palkkatasot ja tapa sopia työmarkkinoilla vaihtelee maiden välillä.

Hallitus arvioi, että kun rahapolitiikkaa tehdään koko euroalueen näkökulmasta, se ei ole aina täysin sopivaa yksittäisille jäsenmaille. Hallitus päättelee, että kansallisen finanssipolitiikan merkitys suhdannevaihtelujen tasaajana korostuu, edellyttäen, että oman maan finanssi- ja budjettipolitiikka antaa siihen mahdollisuuksia. Hallituksen olisi pitänyt olla aloitteellisempi sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi.

Jääkö hallituksen analyysi vajaaksi sen suhteen, miten Suomen pitäisi varautua suhdanteiden vaihteluun ja tulevaan Emuun? Kun Suomi liittyi Emuun, niin silloin työmarkkinajärjestöt arvioivat Emun vaikutuksia talouteen, työmarkkinoihin ja palkanmuodostukseen. Tällöin päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin:

  • Kun rahapolitiikkaa tehdään koko euroalueella ja samalla poistuu yksi kansallinen talouspolitiikan ohjausväline, jäljelle jää kaksi: finanssipolitiikka ja työmarkkinapolitiikka. Yhteinen arvio oli, että niiden yhteensovittaminen tulee aikaisempaa tärkeämmäksi maamme selviytymisen kannalta. Mihin tämä analyysi on unohtunut?
  • Toiseksi Emu ei edellytä työ- ja virkasopimusten yleissitovuuden purkamista, mutta palkanmuodostukseen tarvitaan joustavuutta mm. tulokseen pohjautuvia palkkausjärjestelmiä kehittäen. Näin on myös toimittu eri sopimusaloilla.
  • Kolmanneksi suhdannevaihteluihin voidaan varautua myös rakentamalla työttömyysvakuutus- ja työeläkejärjestelmän ns. Emu –puskurit. Niiden tarkoitus on tasoittaa työnantajan ja palkansaajan maksukehitystä – estää maksujen sahaamista. Nämäkin puskurit rakennettiin ja ovat olleet tarpeellisia.
  • Pohdimme tuolloin myös yritystason suhdannepuskureita mm. sitä, että verotuksella tuetaan yritysten koulutusvarauksia. Toteuttamisessa ajatus oli, että heikommassa suhdannetilanteessa kehitetään henkilöstön osaamista hyvään iskukykyyn irtisanomisten sijasta. Niin ikään haluttiin kehittää lomautusjärjestelmää niin, että lomautusaikaa voidaan käyttää myös koulutukseen. Tämäkin on osittain toteutunut.

Kaiken tämän viesti oli, että Suomi on vahvasti vientivetoisen ja jalustaltaan liian kapea-alaisen viennin varassa. Tämän olemme juuri saaneet kokea.

Olennaista on arvioida, onko Suomi varautunut riittävän ennakoivasti tulevaisuuden Emu-ajan haasteisiin. Näin olosuhteissa missä talous-, budjetti- ja työmarkkinapolitiikan toimivan yhteensovittamisen välinen on haluttu purkaa ja sopimuspolitiikkaa hajauttaa.

Kolmikantaa taas tarvittaisiin.

Emun vaikutuksia kansalliseen selviytymiseen tulee syventää mm. seuraavilla asioilla:

  • Suomen tulee siirtyä reakoivasta politiikasta ennakoivaan. Innovaatioiden ja uusien ideoiden avulla viennin pohjaa tulee laajentaa ja lisätä korkean jalostusarvon vientiä. Nykyrakenteella Suomi on liian haavoittuva kansainvälisen talouden kriisi- ja suhdannevaihteluille. Elinkeinorakennetta on kyettävä monipuolistamaan ja kiinnityttävä globaaleihin arvoketjuihin mm. ympäristöteknologiaan, energiatehokkuuden ja palvelujen osaamisella.
  • Pidemmän aikavälin kasvu ja elinkeinopolitiikan uusiutuminen ja iskukyvyn parantaminen edellyttää nykyistä vahvempaa panostusta tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan TKI-panostuksista. Huolestuttavaa on, että samalla kun yhteiskunnan TKI-panostukset ovat laskeneet myös yritysten omat TKI-investoinnit laskevat. On syntynyt kielteinen kierre tulevaisuuden ideoille ja investoinneille.
  • Joustavuutta työmarkkinoille voidaan tuoda investoimalla osaamiseen – työvoiman ammatilliseen ja myös alueellisen liikkuvuuden edellytyksiin. Yrityksissä ja työyhteisössä tulee olla riittävä koulutusrahoituspuskurit henkilöstön ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Investoidaan myös ihmisiin muutosvalmiuden- ja varmuuden tueksi. Nyt, kun yritysten tuloskunto on vahvistunut, olisi tärkeintä sijoittaa investointien ohella mm. koulutukseen eikä kaikkia jaeta osinkoina.
  • Työmarkkinoilla toimialoittain on tarpeen tehdä yhteisiä arvioita alojen elinkeino- ja innovaatiopolitiikan vahvuuksista ja haasteista yhä kansainvälistyvässä toimintaympäristössä. Ja näin rakentaa uudistuvaa elinkeino- ja teknologiapolitiikkaa. Tässä oiva teema myös paikallisen yhteistyön kehittämiselle.
  • On käännettävä negatiivinen rakennemuutos positiiviseksi ja häviävien työpaikkojen tilalle uusia työpaikkoja. Tuntuvat lisäresurssit osaamiseen tulee yhä tärkeämmäksi keinoksi pärjätä. Muutoksessa koulutus on parasta työsuhdeturvaa. Palkanmuodostuksessa voidaan rakentaa yhteisillä pelisäännöillä joustopuskureita kehittämällä tulosperusteisia palkanmuodostuksien osia kaikilla aloilla, ei vain miesvaltaisilla aloilla.
  • Valtakunnallisesta koulutusrahastosta voidaan rakentaa omaehtoisen koulutuksen tuen ohella vahvempi työelämässä olevien alikuiskoulutusta tukeva työväline, joka tukee yrityksissä tapahtuvaa henkilöstökoulutusta.
  • Yhteistoimintalakia tulisi nähdä enemmän työelämän kehittämislakina eikä vain menettelytapalakina yritysmuutoksissa ja irtisanomisissa. Henkilöstön kehittämis- ja koulutussuunnitelmat voivat olla aitoja työvälineitä kehittää henkilöstön edellytyksiä työn uusiin haasteisiin.

Kaiken tämän perusteella kysyn hallitukselta, olisiko Emun vaikutuksia kansalliseen talous-, finanssi- ja työmarkkinapolitiikan syitä syventää mm. tässä esitetyillä asioilla. Suomi tarvitsee kansallisen ennakoivan valmiussuunnitelman Emun maailmassa pärjäämisessä. Kolmikantaa taas tarvittaisiin.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja talousvaliokunnan sd-vastaava.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Jokereilla on millä mällätä

Juuri nyt kotoinen jalkapallomme on kihelmöivässä vaiheessa, vaikka Klubi onkin jo kuorinut kirsikat kakusta tuplasti. Ketkä vievät hopeat ja pronssit? Kuka tippuu ja kuka karsii? Ja kuka nousee pääsarjaan? Siinä purtavaa. Vajaan parin viikon kuluttua kaikki on plakkarissa.

Kuopio ja Tampere ovat tasakakkosia pistein 50. KuPS kohtaa vielä Jyväskylän kotonaan ja Kemin vieraissa. Ilveksellä vastassa Kemi kotona ja Maarianhamina Ahvenanmaalla. Ei mikään peli etukäteen kirkossa kuulutettu.

Kemi on neljän pisteen plussalla (32) kohtaamassa Ilveksen Tampereella ja Kuopion kotonaan. Helsingin IFK (28) kohtaa puolestaan Seinäjoen kotonaan ja Lahden vieraissa. Jumbo Jyväskylä (23) on vaikean pulman edessä. Vielä vastassa uopio ja Vaasa.

Nousijakamppailussa Turku ja Espoon Honka. Lopputaistoissa hämmästytti Hongan 10–0-voitto Oulussa tarpeellisen maalisuhteensa parantamiseen. Ei kuulemma ollut sopua.

Lätkässä on myös odotettavaa. Seurat pääsevät vähä kerrallaan hitsaamaan miehistöjään yhteistyöltään sujuviksi. Mestari Tappara on ailahdellut. Helsingin IFK ei ole edes isolla rahalla kyennyt odotuksiin.

TPS on keulilla, mutta liiga on vasta nuori.

***

Jokaisella pelillä on sääntönsä, joiden noudattamista valvovat erotuomarit pilli suussa. Varsinkin jääkiekossa on tapahtunut ylilyöntejä. Nuoret kehittyvät nykyään voimassa ja koossa. Tätä ruumiillista kehitystä käytetään usein väärin hyväksi.

Urheilun tarkoitus on edistää fyysistä kuntoa ja terveyttä. Ei suinkaan taklata vastustajia sairastuville. Onneksi päättäjät ovat ryhtyneet rikkojia vastaan rankkoihin toimiin tuomitsemalla heidät eri pituisiin pelikieltoihin.

Myös koripallossa, jota aikanaan pidettiin vähemmän fyysisenä lajina, voiman käyttö on lisääntynyt. Siitä kertovat potilaslistat.

Nyrkkeilyn olemassaoloa puolustetaan jalon itsepuolustuksen taitamisella, mutta tosiasiassa pugilistiyleisö janoaa verta ja tyrmäyksiä. Ristiriitaista urheilun perimmäisen tarkoitusperän suhteen. Olen jo aikaisemmin suositellut Robert Heleniukselle hanskojen naulaamista seinään ja siksi odottelen kauhulla Cardiffin ottelun lopputulosta maailman huippua vastaan.

Lojuuko Robbe tajuttomana yhtä pitkän tovin kanveesilla kuin viimeksi kohdatessaan lähes alokasiskijän, jonka hanskassa oli ruutia ja terästä?

***

Joka paikan besserwisser Hjallis Harkimo on luonnehtinut työväen ja ruotsinkielisten urheiluliittoja Suomessa turhiksi vaatien näiltä valtionavun tukahduttamista. Eli kokoomuslaista valtaa pitää entisestään kauhoa lisää.

TUL:n entinen puheenjohtaja Matti Ahde puolestaan arvostelee sitä, ettei urheilussamme anneta kaikkien kukkien kukkia eikä edistää valinnanvapaudella Suomen urheilua.

Politiikassa kokoomus vaatii valinnanvapauden nimissä terveysrahoja rikkaille firmoille, mutta urheilussa monopolia rahojen jaon suhteen. Tarkoitus pyhittää keinot.

Jääkiekossa Harkimon Jokerit on kyllä tehnyt maineikasta urheilutulosta pelatessaan KHL- sarjassa ennätyspitkän voitollisen sarjan. Mutta taloudellisesti Harkimon puulaaki on menettänyt kolmen viime kauden aikana yli 35 miljoonaa euroa. Kenen rahoja?

***

Urheilussa mukanaoleminen on erinomainen opinahjo ja ponnahduslauta politiikkaan. Meiltäpä vaikka presidentti Kekkonen, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö. Sekä lukuisat ministerit ja kansanedustajat. Yksityiseltä johtamispuolelta löytyy vieläkin enemmän miehiä ja naisia.

Urheilu kasvattaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ja sitä yhteiskunta todella kaipaakin.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta