Jokaisen hallituksen ohjelmavalmistelussa on talous vahvana elementtinä mukana.

Eri kokoonpanoilla toiminnalliset ratkaisut – hallitusohjelman toteuttaminen – syntyvät puolueiden arvopohjilta. Niinpä kussakin taloustilanteessa on nähtävissä myös täysin erilaisiin talousteorioihin nojaavat ongelmaratkaisut.

Tiivistäen: ongelmaratkaisujen ääripäät ovat ”leikatut” palvelut ja korotetut verot/maksut ja kasvatetut julkistalouden menot. Tähän väliin ei juuri rakentavaa keskustelua mahdu.

Tätä uhkaa pehmennetään sanomalla, että ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asemaan ei puututa”, mitä se nyt tarkoittaneekaan.

SIVUJUONTEENA oikeistolaisen – ei siis porvarillisen – hallituksen ulostuloissa paistaa tarve purkaa patoutuneita ideologisia paineita.

Heikennetään ammattijärjestöjen asemaa, toimintamahdollisuuksia ja työntekijöiden saavutettuja etuja (kuten sairauslomat, irtisanomissuoja), puretaan omistuksia (esimerkiksi Neste) ja monopoleja (Alko ja Veikkaus).

Maahanmuutto on luku sinänsä: väkeä tarvitaan, mutta ei mitä tahansa, sanovat kansainväliset sopimuksemme mitä tahansa.

On tavallaan traagista, että pyrkimys omistusten vähentämiseen nähdään taloutta tervehdyttävänä toimena, koska sen hetkellinen lisätulo on huomenna puuttuva osinko ja veronmaksajan lisämeno.

TALOUSVETOISUUDELLA hallitus tarkoittaa menojen vähennyksiä ja tulojen lisäyksiä.

”Leikkaajan” arvomaailmasta riippuen vähennykset toteutetaan karsimalla palveluja tai palvelutuottajien budjetteja ”höyläämällä” tai käyttämällä molempia keinoja.

Ja kun tiedetään esimerkiksi uusien hyvinvointialueiden tarpeet kohentaa sote-palvelujen saatavuutta, vaikuttavuutta ja kattavuutta, odotettavissa tuskin on mitään myönteistä kehitystä.

Ei siis ihme, että hallituspuolueiden ristiriitainen vimmaisuus on jo käynnistynyt veikkauksen siitä, kuinka kauan kabinetti pysyy pystyssä.

Hallituksen ajattelun mukaan leikkaukset eivät aiheuta kohtuuttomia ongelmia muulle julkissektorille, koska samaan aikaan sen muilla toimilla työllisyys kohenee, työttömyys vähenee ja yritysten kannattavuus paranee. Ja siinä sivussa valtion velkaantuminen taittuu.

Tervehdyttävien toimien tulolisäysten tulisi siis vaalikaudella olla suuremmat kuin tavoiteltu säästö, ilman että hyvinvointimme perusteita ei olennaisesti heikennetä.

Uskoo ken tahtoo. Oppositiolta ei ainakaan pelimerkkejä tule puuttumaan linjan arvostelussa.

JULKISIA palveluita kaavailtu talouspolitiikka heikentää tietoisesti. Perinteisesti on tiedetty, että edulliset, jopa ilmaiset ja hyvät julkiset terveyspalvelut lisäävät terveyttä, hyvinvointia ja vähentävät kalliin erityissairaanhoidon tarvetta.

Toteutuessaan uusi linja tarkoittaa yksityispalvelujen kysynnän kasvua ja julkissektorin kouluttaja- ja työnantajaimagon heikkenemistä. Alan työvoimapula pahenee.

Sosiaalipalvelut ovat kautta linjan jo nyt isoissa palvelu- ja talousongelmissa. Esimerkiksi lastensuojelussa huostaanotot ovat vuosi vuodelta lisääntyneet.

Ostettavat sijaishuoltopalvelut eivät ole ihan ilmaisia eikä niiden laatu välttämättä korreloi positiivisesti hinnan kanssa.

Tilaajan – hyvinvointialueen sosiaalityön – mahdollisuus vaikuttaa valittuihin ostopalveluihin on käytännössä olematon.

Pääsääntöisesti julkinen toimija on varsinkin sotepuolen ongelmatilanteissaan turvautunut organisaatioratkaisuihin. Hyvinvointialueet ovat tästä tuorein esimerkki.

Hallitusohjelman kasaaminen olisi ollut erinomainen hetki pohtia sitä, miten julkiset palvelut toteuttaisivat tavoitteitaan asiakaslähtöisesti ja tätä kautta taloudellisestikin paremmin.

Tämä ajattelu olisi vaatinut laadulle ja määrälle asetettavia poliittisia tavoitteita ja alan ammattilaisten ottamista mukaan muutos- ja uudistustyön suunnitteluun ja toteutukseen.

Erityisesti lapsiperheiden, vammaisten, vanhusten ja työttömien puolesta on syytä olla pahoillaan. Näiden ryhmien kasvaviin ongelmiin ei ole odotettavissa helpotusta.

Se kuitenkin näyttää varmalta, että parhaiten ansaitsevien ja osinkotuloisten vastuita ei lisätä.

Teksti: Matti Lehesniemi
sosionomi, ex-erityissuunnittelija, Porvoo