Kuten heti Brexit-äänestyksen jälkeen, äimistelemme taas, miten yhden suurimman ja vanhimman demokratian äänestäjät voivat valita kokemuksen ja sirkuksen sekä faktan ja fiktion väliltä jälkimmäisen. Uskomme, että asiat kuitenkin kääntyvät oikeaan suuntaan, kun pääsemme totuuden jälkeisestä politiikasta takaisin faktojen politiikkaan. Toivomme löytävämme syitä ja ratkaisumalleja ilmiölle niin arvon jakautumisesta pääoman ja työn välillä kuin maailmantalouden voittajista ja häviäjistä. Osittain koska se on rationaalista, osittain koska se vahvistaa omaa maailmanselitystämme.

Tarkastellessamme analyyseja niin Brexit-äänestäjistä kuin jakaumasta Trumpin ja Clintonin välillä meidät valtaa hämmennys: kummallakaan puolella ei ole yksiselitteisesti globalisaatiossa takkiin ottanut työläinen. Brexitin kannatus ei ollut selitettävissä tulonjaolla, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Clinton hävisi collegen käyneiden valkoisten äänestäjien enemmistön Trumpille. Yhden selkeän jaon tilastot tuntuvat kuitenkin näyttävän iän ja urbaaniuden muodossa: nuoret ja kaupunkilaiset eivät halua muureja, eroja tai rajoja.

Jacques Chiracin vaalivoitosta on nyt 15 vuotta, ja tytär Le Pen kurkottaa toiselle kierrokselle ensi vuoden vaaleissa. Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami, joka kulkee yli valtamerten näkymättömissä, kunnes nousee pintaan, tunnetuin seurauksin.

Tämän aallon ovat laittaneet liikkeelle monet järistykset. Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi. Osasyynä on valkoisen keski-ikäisen miehen niin sosiaalisen kuin taloudellisen valta-aseman mureneminen. Muutosta on vauhdittanut arvoliberalismin nopea liike sinne, missä siihen ei koeta oltavan vielä valmiita. Ja ympärillämme näemme reaaliaikaisen tiedonvälityksen tarjoamien kiiltokuvien ja näennäisten mahdollisuuksien luomaa katkeruutta.

Tästä kaikesta ja paljosta selittämättömästä muodostuu kokemus, joka on alitajuinen mutta joka määrittää käyttäytymistämme. Tämä kokemus on pelko. Se on ratkaisuja janoava epätoivo siitä, että lapsillani ei mene yhtä hyvin kuin itselläni. Se on syyllisiä etsivä katkeruus siitä, että minulla voisi mennä paremmin. Se on kunniaa janoava kiukku siitä, että maani ei tuota minulle enää ylpeyttä.

Me perinteiset puolueet ja ideologiat mietimme, millä konkreettisilla politiikkatoimilla voimme padota tämän aallon ja rauhoittaa nämä ihmiset. Mutta he löytävät aina helpompia ratkaisuja kangastuksista, joille totuus ei aseta reunaehtoja.

Pyrimme ampumaan populismin ja epärehellisyyden aaveet hajalle ratkaisuilla ongelmiin, jotka olemme itse määritelleet: tarjoamme tulonsiirtoja, parempaa hoivaa ja lisää investointeja taantuville teollisuuspaikkakunnille. Mutta ruutia on rajallisesti, ja aaveet laskevat haulimme läpi. Emme edes tiedä, olemmeko aallon harjalla vai vasta sen alkupärskeissä – vasta kun haaveet ovat vakaalla pohjalla, kaatuvat aaveet.

Me demarit olemme tunnettuja siitä, että meillä on faktoja ja konkreettisia ehdotuksia, ja niitä tulee olla jatkossakin. Mutta tarvitaan myös enemmän ymmärrystä siitä, miten mieli toimii. Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Aalto pysäytetään vain vaihtamalla pelon tilalle toivo ja tulevaisuuden usko. Siihen tarvitaan uskottava viestinviejä ja määrätietoinen sanoma: eilinen ei palaa, ja enää koskaan maailma ei tule olemaan niin kuin ennen. Mutta tulevaisuus on tätä päivää parempi. Sillä toivon viesti voittaa kaiken ja sen tuojat voittavat kaikki.