Sarjan edelliset teokset olivat Juuret (2022) ja Arvo (2023), jotka molemmat olen nähnyt. Myös Satakielessä ovat mukana kaikki ne elementit, jotka tekivät edellisistä esityksistä unohtumattomia ja koskettavia. Sellaisia ovat esimerkiksi erilaisten ryhmämuodostelmien näyttävä käyttö, Susanna Leinosen koreografian viimeistelty ja tarkka sekä teknisesti vaativa liikekieli sekä ammattitanssijoiden ja ikäihmisten koreografisesti osaava ja unohtumattomia hetkiä luova yhteistyö. Abstrakti liikkeellinen kerronta ja ilmaisu jättävät katsojalle tilaa oivaltaa itse perusasenne, jossa ei-ammattilaiset tanssijat eivät ole vain näyttämön täytettä, vaan yhtä tärkeitä myös liikkeellisesti, toki iän ja kehon rajoitukset huomioiden.

Silti Satakieltä katsoessani en ollut yhtä vaikuttunut kuin aikaisemmin. Tuli tunne kuin katsoisin saman näytelmän kolmatta näytöstä. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun keinot ovat samat, eikä abstrakti sisältökään pohjimmiltaan kovinkaan erilainen, yllätyksiä ja uusia oivalluksia ei synny.

Erityisesti nautin kolmen vanhemman naisen sooloista heti esityksen alussa sekä myöhemmin pienen tuolin kanssa. Heidän esityksissään oli voimaa ja virkistävää uhmaa katsottavana olemisesta. Myös videoiden (Jouka Valkama) heijastaminen liikkuvan ryhmän valkoisten asujen selkiin oli mieleen jäävä yksityiskohta. Idea ei sinänsä ole uusi, mutta osoitti jälleen toimivuutensa.

Sari Nuttusen muutamalla hennon punertavalla pitsillä ja siellä täällä pilkahtavalla läpinäkyvyydellä terästetty valkoinen puvustus oli yhtä aikaa surrealistinen ja arkinen. Siihen tuli vielä pikanttia ja monitulkintaista lisää, jos tiesi, että pukujen materiaali koostui käytetyistä lääkärien ja sairaanhoitajien asuista.

SATAKIELESSÄ ON mukana 25 ikäihmistä ja neljä ammattitanssijaa. Edelleen upeinta on se, että heitä kaikkia käytetään tasaveroisesti tanssijoina. Toki teknisesti vaativimmat liikkeet ja monimutkaisimmat nostot on koreografioitu ammattilaisille, mutta muuten heitä ei tuoda esille. Satakieli on ennen kaikkea ryhmäteos, jossa jokaisen läsnäolo ja panos on yhtä tärkeä.

Esityksen musiikin ja äänimaailman on luonut Leinosen hovisäveltäjä Kasperi Laine. Pitkäaikainen ja erinomaisesti toimiva yhteistyö näkyy myös siten, että musiikkiin ei suurimmaksi osaksi kiinnitä erikseen huomiota. Se on niin olennainen ja kiinteä osa kokonaisuutta.

Tällä kertaa esiintyjät myös laulavat ja käyttävät muutenkin ääni-ilmaisua, jota on ollut ohjaamassa Eija Ahvo. Yksi esityksen herkimpiä hetkiä olikin vanhemman naisen ja ryhmän esittämä karjalainen kehtolaulu. Siinä konkretisoitui hyvin Satakielen teema elämän merkityksellisyydestä, luopumisesta ja pienistä arvokkaista hetkistä, jotka ovat tärkeitä muistaa.