Aiemmin Espoossa on nähty Familie Flözin kiertueohjelmistossa pitkään mukana olleita esityksiä, mutta tällä kertaa tuomisena on tuoreempaa tavaraa. Dr. Nest  sai ensi-iltansa viime maaliskuussa ja on kiertänyt sen jälkeen pitkin Eurooppaa.

Familie Flözin tuotannollisista rahkeista kertoo jotain se, että samaan aikaan, kun Dr. Nestiä esitetään Suomessa, on kaksi muuta, Espoossa jo viime vuosikymmenellä nähtyä esitystä (Teatro Delusio ja Hotel Paradiso) nähtävänä Italiassa, Saksassa ja Hollannissa.

Twin Peaksista Beckettiin

Dr. Nestiä voisi kuvata siten, että siinä  twinpeaksmaiset outoudet yhdistyvät beckettiläiseen absurdiin komediaan, jossa mikään ei tahdo olla sitä, miltä näyttää. Joku yltiörealisti saattaisi toki katsella Dr. Nestiä jopa Suomen oloihin istuvana ajankohtaissatiiriina, sillä jonkinlaisessa hoivakodissahan siinä ollaan, eivätkä hoitajamitoitukset tai muutkaan fasiliteetit tässä Villa Blancassa täytä taatusti mitään suosituksia. Toinen toistaan vinksahtaneempia potilaita säntäilee ovissa ja ikkunoissa siihen tahtiin, ettei heitä pitelisi mikään 0,7 -vahvuus. Aina kun ei edes kaksi henkilökunnan jäsentä riitä rauhoittamaan yhtä ”asiakasta”.

Unenomaisessa tarinassa ilmeisesti neurolgiaan erikoistunut Dr. Nest peilailee omaa elämäänsä ja työuraansa keskellä työpaikkansa härdelliä. Katsojan tehtäväksi jää sijoittaa hänet kartalle, jossa ei ole paljon suunnistamista auttavia kiintopisteitä. Aika intuitiolla mennään kuvitellun ja todellisen maailman välissä.

Häilyvänsorttinen on myös raja Villa Blancan hoitajien ja hoidettavien välillä. Entisaikoina paikkaa olisi kai kutsuttu hermoparantolaksi, mutta  herkillä tuntuvat olevan paitsi potilaat  myös lääkärit ja hoitajat. Topakka naishoitaja yrittää epätoivoisesti pitää yllä jöötä, mutta häneltäkin homma lähtee välillä lapasesta, vaikka hän kuinka yrittää olla tiukka kuin Ken Keseyn Käenpesän hoitaja Ratched.

”Potilasaines” on tässä esityksessä sitä tutuinta Flöziä,  hurmaavien naamioiden ja asusteiden alle kätkeytyviä kanssakulkijoitamme, jotka heittäytyvät kurittomiksi heti kun tilaisuus koittaa. Yksi papparainen kommunikoi congarummuin, hermoherkkä taiteilijasielu asettu kun pääsee pianon äärelle, kipakka mamma heittää kutimet nurkkaan kun tanssijalka alkaa vipattaa ja surumielinen leidi, joka kantaa pyyheliinaa sylissään kuin kapalovauvaa, janoaa tohtorilta tosirakkautta.

Ovatko ne muistoja tohtori Nestin uran varrelta, hänen nykyhetken hoidokkejaan vai silkkaa painajaista? Ehkä kaikkea tuota yhtäaikaa. Jännä yksityiskohta on, että kun Nest ihan oikeasti näkee painajaista, demonit siinä näyttätyvät ilman maskeja, ihmiskasvoisina.

Vaikka Dr Nest on moniaineksisuudessaan ja ylitsepursuavassa tyyppikirjossaan  vähän vaikeaselkoinen, se ei missään kohtaa tylsistytä. Sanattomassa naamioteatterissa on se vinkeän paradoksaalinen puoli, että se pitää katsojan otteessaan naamiohahmojen ilmeikkyydellä ja ilmaisuvoimalla. Tarinankerronta ja dialogi toteutuvat nyt ääneti ja naamaa vääntämättä – siis koko keholla, isosti ja pienesti. Ja siinä flöziläiset ovat tunnetusti mestareita.