Vaikka Sinervo ja Nemirovsky elivät hyvin erilaisen elämän, oli siinä myös paljon yhteisiä tekijöitä. Tämä käy ilmi Mila Nirhamon ja Perrine Ferrafiatin  esityksessä, joka pohjautuu kummankin kirjailijan kirjeisiin, muistiinpanoihin ja teoksiin. Yhteistä ovat kirjoittamisen pakko, äitiys, sota ja kuoleman uhka.

Haikeassa tunnelmassa

Vaikka elämisen ja tapahtumien tuska on läsnä, Pilvien paino on esityksenä kaunis ja levollisen runollinen. Tunteita ei paisutella, hiven huumoriakin pilkahtelee ja tunnelma on haikean muisteleva. Kohtaukset kummankin kirjailijan elämästä vuorottelevat, eivätkä Sinervo ja Nemirovsky esityksessä varsinaistesti tapaa toisiaan kuin symbolisesti lapsuuden nukkehahmoina.

Niin Nirhamo kuin Ferrafiatkin tietää tarkoin mitä tekee, eikä mitään tarvitse hötkyillä. Kokonaisuus on jopa aavistuksen viipyilevä. Esityksessä lomittuvat ja yhdistyvät varmasti ja vaivatta nukke-, esine- ja visuaalinen teatteri. Mukana on useita mainioita esineiden käyttöoivalluksia ja kummankin esiintyjän nukettaminen on taitavaa.

Ja kun aiheena ovat kirjailijat, niin tietenkin lavastuksessa käytetään eri tavoin kirjoja ja kirjapinoja. Ohuesta, rypistetystä paperista tehty taustaseinä on jo itsessään hyvin kaunis ja antaa mainion taustan pehmeän kellansävyiselle valaistukselle. Olennainen osa esityksen musiikkitaustaa on Valtteri Bruunin keveästi helisevä kitaramusiikki.

Pilvien paino on ilmava esitys, jota seuratakseen ei välttämättä tarvitse tietää yhtään mitään sen aiheena olevista kirjailijoista. Teemat, joita käsitellään, ovat sen verran yleisiä. Toki heidän, ja varsinkin heidän tuotantonsa tunteminen, antaa varmasti syvyyttä ja lisäsävyjä esitykselle ja sen vastaanottamiselle.