Jossain toisessa tapauksessa saattaisin pitää esityksen keikkumista mittakaavojen välillä ohjaajan päättämättömyytenä: ei ole saatu ratkaistuksi, tehdäänkö historiallista spektaakkelia vai intiimimpää perhedraamaa.

Esa Leskisen kirjoittamassa ja ohjaamassa Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmässä Ensimmäinen tasavalta eri kaliiberin elementit lomittuvat kitkatta, keskustelevat keskenään. Suomen historian suuret tapahtumat itsenäisyytemme kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä saavat esityksessä spektaakkelimaisia puitteita ennen kaikkea Joona Pettersonin hienon videosuunnittelun kautta. Kati Lukan varsin pelkistetty lavastusratkaisu tuntuu palvelevan tätä painotusta eli näyttämöltä löytyy paljon puhdasta pintaa, jolle historiallista filmimateriaalia voi ajaa – screenejä, vaaleaa lavasteseinää, sermejä.

Esityksen katsoja pääsee näkemään myös isojen kuvapintojen ja isojen tapahtumien ytimeen. Esa Leskisen on aiemmissakin Kansallisteatteri-ohjauksissaan (Neljäs tie, Yhdestoista hetki) harrastanut viljalti livevideokamerakuvaa, ja nyt kamerahenkilöt pyörivät vallan kabineteissa välittämässä lähikuvaa suuria ratkaisuja tekevien mahtimiesten kasvoista (miesten tosiaan, näytelmässä on kymmenelle näyttelijälle lähemmäs neljäkymmentä puheroolia, joista seitsemän taisi olla naisia).

Neljännessä tiessä ja Yhdennessätoista hetkessä kaikki dramaturgis-tekniset ilmaisumuodot eivät aina pysyneet tasapainossa tai ylipäätään ohjaajan näpeissä. Livevideointi saattoi tuntua joissain kohtauksissa häiritsevältä, katsojan silmissä tarpeettomaltakin. Kuvatulva kävi hukuttavaksi.

Nyt on toisin. Tuntuu, että Leskisellä alkaa olla tämä teknisvetoinen ilmaisuväline hallussa. Siksi Ensimmäisestä tasavallasta nousee päällimmäisenä mieleen yksi sana: kokonaisvaikutus. Palapelin osat loksahtavat runnomatta paikalleen. Sekä pieni että suuri ovat kaunista.

ENSIMMÄISEN TASAVALLAN alkupuolella historiallisten tapahtumien monikanavainen vyörytys tuntuu hetken verran turhankin kiihkeältä. Kun dialogein ja kuvin painellaan täyttä laukkaa Bobrikovin murhasta ensimmäisten eduskuntavaalien ja kakkossortokauden kautta Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen, pää saataa mennä pyörälle, jos sinne ei ole koulun histiriantunneilta jäänyt riittävästi faktaa.

Näytelmässä käydään siis läpi merkittävää ajanjaksoa, mutta painottuen vuosiin, jotka sotia suosivassa historiankirjoituksessamme ovat monesti jäänet vähemmälle huomiolle. Kulminaatiopisteitä ovat luonnollisesti Suomen itsenäistyminen 1917 ja sitä seurannut sisällissota, mutta niitä vahvemmin sen jälkeinen aika kesästä 1918 kesään 1919. Siihen mahtuu kiivas hallitusmuototaistelu kuningasshässäköineen ja ensimmäinen presidentinvaali.

Hallitusmuotokamppailussa K. J. Ståhlbergin ajama kansanvaltainen malli voitti monarkistiset ja jopa diktatoriset vaihtoehdot 2-0. Myös presidentinvaalissa tappion kärsijänä oli valkoisen Suomen ylipäälliköstä ylijumalaksi kohotettu Mannerheim.

Jukka Puotila on Mannerheim, Antti Pääkkönen Hannes Ignatius.

Leskisen näytelmän poliittinen jännite ei rakennu vain Ståhlbergin ja Mannerheimin välille. Demokraatialla oli sisällissodan jälkeisessä Suomessa uhkansa niin vasemmalla kuin oikealla. Ståhlberg käy näyttämöllä debatteja niin sosialistien Kullervo Mannerin kuin Edvard Gyllingin kanssa, ja on toisaalla koko ajan napit vastakkain kansanvaltaa kammoavien oikeistovoimien kuten P. E. Svinhufvudin, Lauri Ingmanin, Kai Donnerin sekä tietysti koko armeijajohdon ja suojeluskuntajärjestön kanssa. Molemmat puolet alleviivaavat viestiään jopa aseella uhaten.

Ymmärtäjiä Ståhlbergilla on näytelmässä vähän, keskeisiksi nousevat murhatuksi tuleva sisäministeri Heikki Ritavuori ja maalaisliittolaisten johtava ideologi Santeri Alkio, jota Taisto Oksanen esittää vimmalla ja lämmöllä. Sosialidemokraattien piirissä kansanvallalla oli toki vankkumaton kannatus, mutta kun he olivat historiassa paitsiossa sisällissodan jälkeen, ovat he sitä pitkälti myös näytelmän keskeisissä kuluissa.

Kiinnostavin sosialidemokraattihahmo näyttämöllä on Anton Kotonen, joka oli yksi niistä kolmesta (muut Ståhlberg ja Ruotslaisen kansanpuolueen R. A. Wrede), jotka kirjoittivat itsenäisyyteen tähtäävän Suomen hallitusmuotoesityksen syyskesällä 1917. 1920-luvulle tultaessa Kotonen kuitenkin häviää esityksessä kuvasta, ja ehkä hyvä niin, sillä riitannuttuaan SDP:n johdon kanssa punavankien armahdusprosessista, hän loikkasi aina IKL:ään asti. Mutta draaman ainesta henkilössä olisi siis ollut enemmänkin.

Juuri fasististen virtausten nousu Suomessa 1920-luvun lopulla on näytelmän loppupuolen kliimaksivaihe.

VESA VIERIKON miellyttävän rauhallisesti esittämän K. J. Ståhlbergin rinnalle esityksen päähänkilöksi nousee ilman muuta Ester Ståhlberg, jonka kanssa presidentti avioitui virkakautensa toisena vuonna.

Näyttämön Ester ei ole vain presidenttiä kaikessa tukeva puoliso, vaan myös sparraaja, kommentaattori ja itsenäinen yhteiskunnallinen toimija (Hän muun muassa perusti sisällissodan lapsiuhrien tueksi järjestön, joka nykyään tunnetaan nimellä Pelastaaa lapset.) Kristiina Haltun upeasti näyttelemä Ester tuo näyttämölle lämpöä kaikkien kiivailujen keskelle.

Ester (Kristiina Halttu) ja “John”.

Esterin lojaaliudesta kertoo jotain se, että hän oli miehensä rinnalla kaikkein uhkaavimmallakin hetkellä, kun lapualaisterroristit kaappasivat ex-presidentin tämän kotikadulta muilutusmatkalle. Ester lähti itsensä vaarantaen mukaan itärajan suuntaan kyyditettäväksi, vaikka lapualaiset yrittivät estellä.

Kohtaus on esityksen tiheimpiä. Siihen toi nyt lisäkierrettä se, että kävin katsomassa Ensimmäisen tasavallan 14.10.; päivämäärä on sama jona Ståhlbergit kaapattiin.

Esityksen herttaisimmat, koomisesti virittyneet hetket koetaan Kaarlon eli perhepiirissä “Johnin” riiustaessa Esteria ja yrittäessä saada muotoilluksi kosintaansa. Koskettavimmillaan se taas on Esterin poistuessa Ave Mariaa laulaen lopullisesti elämän näyttämöltä.

HISTORIALLISESTI PAINAVISTA isoista teemoistaan huolimatta Ensimmäinen tasavalta ei ole raskasta seurattavaa. Livevideoinnin lähikuvat tuovat kontrastia poliittisiin johtohenkilöihin. Siitä huolimatta, että Esa Leskisen näytelmäteksti nojaa vahvasti dikumentoituihin lähteisiin, dialogi ei kuin ihmeen kaupalla kuulosta yhtään poliittis-historialliselta munkkilatinalta. Vaikka näyttämöllä etupäässä frakeissa, tummissa puvuissa ja univormuisssa patseerataankin, koko esitys välttää pönöttämisen.

Se on juhlanäytelmälle hieno, harvinainenkin piirre.

Numerologisia yhteyksiä kaipaavat jäävät nyt jännityksellä odottamaan, mitä Kansallisen pääohjaaja Leskinen tekee suurella näyttämöllä seuraavaksi. Mitä järjestysnumerosarja 4-11-1 saa jatkoksi: Viides kolonna, Kolmas pyörä...?