Kyllä, kyllä, Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli -romaani on perusasetuksiltaan surumielinen, ja kuolema on siinä läsnä vahvemmin ja konkreettisemmin kuin tämän ruotsalaisten kansallisaarteen koko muussa tuotannossa yhteensä.

LINDGRENIN ALKUTEOS ilmestyi 1973 ja sen suomennos seuraavana vuonna eli tasan 50 vuotta sitten (liekö syy teoksen tuloon nyt maan suurimmalle teatterinäyttämölle). Se oli siinä ajassa käänteentekevä kirja: ensimmäinen lastenromaani, jonka keskeisenä aiheena oli kuolema. Teos sai ilmestyessään Ruotsissa sekä kiitosta rohkeasta teemastaan että moitteita kuoleman, vieläpä itsemurhan, tuomisesta lastenkirjallisuuteen.

Minä en moiti, että Leijonan veljesten seikkailu ja Kirsikkalaakson kansan kohtalon tie tyrannivallan alta vapauteen tuodaan näyttämölle kuolemineen kaikkineen. Niin sanotun kokoperheenteatterin fakkiin sijoittuessaan ruotsalais-norjalaisen Aleksander Mørk-Eidemin dramatisoima näyttämöversio olisi kuitenkin kaivannut enemmän valoa ja iloa. Etenkin tällaisina aikoina, kun tiedämme sotaa käytävän meitä aika liki, ja näemme koko ajan sen kylmää kuvastoa viestimistä. Siksi olisi suonut tarjottavan välillä vähän kevennystä – niin lasten kuin aikuiseen makuun. Sen puutteen saattoi aistia ensi-iltakatsomon reaktioista, joissa nauruntyrskähdyksiä ei paljon kuultu.

Nukkesotilaista tulee eläviä neliraajaohjauksella.

Kun esimerkiksi vastaavissa koko perheen animaatioseikkailussa on aina joku tai joitakin subrettihahmoja (usein eläimiä), joiden toilailut ja tokaisut naurattavat kaikkia, niin Leijonamielen dramatisoinnissa sitä hommaa hoitaa pienin hetkin sotilaskaksikko Veder ja Kader, jotka ovat paitsi pölkkypäitä myös kailottavat kuolemantuomiota vähän kaikille. Se, että heitä markkeeravat mainiot nukkehahmot muistuttavat Tähtien sodan Darth Vaderia iskujoukkoineen, ei ole sattumaa.

Kaupunginteatteri on antanut esityksen suositusikärajaksi yhdeksän vuotta, eikä se tunnu liioiteltu tai ylisuojelevalta. Urheiden Leijonan veljesten itsetuhoisten, mutta onnellisempaa maailmaa tavoittelevien ratkaisujen sisäistäminen ei alle kouluikäisille ole välttämättä helppoa, ja lopun ratkaisva taistelukohtauskin on väkivaltakuvastossaan raju, vaikka siinä pääasiassa nukkehahmoja kurmootetaankin.

KUN MENNÄÄN niihin toteutuneisiin Höglund-odotuksiin, niin vauhtia, kekseliästä liikekieltä ja näyttäviä joukkokohtauksia piisaa. Viimeksimainittuihin massaa saadaan – tässäkin tapauksessa – nukkehahmojen avulla, kun yksi näyttelijä voi liikuttaa parhaimmilaan kolmeakin mustanpuhuvaa, liki ihmisenkokoista vaahtomuovinukkea. Nukkearmeijan liikkeitä katsoessaan ajatuksiin lipuu sen kummemmin kaivelematta Pink Floyd -yhtyeen albumin pohjalta tehty, osin animoitu elokuva Pink Floyd – The Wall. Sama, fasistinen kaiku on askelten…

Heini Maarasen suunnittelemien nukkien mittakaavaskaala on iso. Näyttelijöitä välillä “stunttaavista” miniatyyrikokoisista Joonatanista ja Korpusta, jotka muun muassa kiipeilevät ihmiskehoista muodostuvilla Karmanjakan vuorilla, mennään toisessa ääripäässä koko näyttämön kokoiseen lohikäärme Katlaan, missä apuun tulee myös Vilma Mattilan erittäin tyylikäs peruslavastus, jota William Ilesin ja Toni Haarasen valo- ja videosuunnittelu vielä rikastuttaa. Kun lastenteatterissa usein vedetään överiksi yltäkylläisen värikkällä ja yksityiskohtia tursuavalla lavastuksella, on Veljeni Leijonamieli näyttämökuvaltaan pikkeminkin hillitty ja graafinen. Se myös palvelee mainiosti Jakob Höglundin liikekielistä ajattelua.

Kuten aiemmin esimerkiksi Hkt:n isolla näyttämöllä nähdyssä Niin kuin taivaissa -musikaalissa ja Lillanin viime syksyn farssissa Figaron häät, ovat Höglundin rakastamat monikäyttöiset moduulielementit taas tehokkaassa käytössä. Pehmeistä ja keveistä kuutioista, suorakulmioista ja kolmioista rakentuu näyttelijöiden käsissä milloin mitäkin – vuoristoja, kaupunkeja, koteja, jopa hautajaissaaton ruumisarkku. Ihastuttavan luovaa ajattelua ja näyttelijöiltä elastista toimintaa.

PIDIN KOVASTI myös Höglundin ideasta sijoittaa tarinankulkua säestävä muusikko Senni Valtonen tapahtumien ytimeen. Samankaltainen ratkaisu nähtiin pari vuotta sitten Susanna Airaksisen ohjauksessa Ei kertonut katuvansa, jossa Eeva Koivusalon johtama trio musisoi keskellä näyttämöä. Niin kuin tuolloin, pelimanni ei nytkään varasta showta, mutta on sopivasti itse tapahtumissa läsnä eikä piilotettuna mihinkään monttuun tai sermien taa. Sitä paitsi Senni Valtosen vilkkaasti vaihtuva instrumenttivalikoima on ihan seuraamisen arvoinen näyttämötapahtuma itsessään.

Niin, Höglundin Veljeni Leijonamieli on myös musiikkiteatteria, mutta Stefan Johanssonin säveltämistä lauluista jää vähemmän muistijälkiä kuin Valtoden soittimista. Monet laulujen nimet ovat kyllä esityksen kokonaishengen kanssa linjassa: Hautajaislaulu, Laulu pelosta, Ruusulaakson surulaulu, Tunnelilaulu.

Niin kuin Höglundin suurten näyttämöiden ohjaukset usein, on myös Veljeni Leijonamieli enemmän kollektiivin kuin yksilöiden teatteria. Toki Joonatania ja Korppua esittävät Mikko Kauppila ja Alexander Wendelin ovat ehdottomasti päähenkilöt ja sydämeenkäyvät sellaiset. Veljesrakkaus konkretisoituu heidän kimppanäyttelemisessään kauniisti.

Muukaan ensemble ei totisesti ole lavalla seinäkoristeena tai pelkkänä muovailtavana massana. Näyttämöaikaa koko porukalla on paljon, ja hommaa piisaa. Laskin käsiohjelmasta, että esimerkiksi pöhkösötilas Vederiä esittävällä Elena Rajalalla on 17 muuta tehtävää. Kuten sairaanhoitaja, kirsikkalaaksolainen, Joonatan kyyhkysenä (nenäliina), Fjalarin (Korpun hevonen) kaviot, Katlan vasen jalka…

Pelkkä roolilistan tarkka läpilukeminen kertoo jo paljon Höglundin teatteriajattelusta. Hänelle näyttelijät ovat enemmän kuin repliikkejä tarkasti lausuvia roolihenkilöitä. He ovat näyttämöllä luomassa kokonaiselämystä, puhaltamassa henkeä kaikkeen nähtävään.

Niin he tekevät nytkin. Olisipa dramatisoija Mørk-Eidem puhaltanut tarinaan vähän enemmän ilon kuplia.