Jazzmuusikko Neil Youartin tuonnimistä albumia harva taitaa tietää. Tämä johtuu ehkä siitä, että kyseinen artisti on vähän kuin aprillipila. Nimihän on foneettisesti on johdettu sanoista Nihil you are – et ole mitään. Se todenperäisyydestä.

Ranskalaisen näytelmäkirjailija Florian Zellerin kuuden vuoden takaisessa komediassa Täydellinen lauantai (alkukielellä vähän mielikuvituksekkaammin Une heure de tranquillité eli Rauhallinen hetki) Neil Youart on poissaolevanakin keskeinen henkilö. Hänen itseriittoisesti nimetyn albuminsa näytelmän päähenkilö Markus näet tuo lauantain kotiinsa superkovana kirpparilöytönä. Ja on asettumassa sitä nautinnolla kuuntelemaan, kunnes… Ovi alkaa käydä.

Farssivaihteelle, pliis

Täydellisessä lauantaissa ollaan lähtökohtaisesti vankalla komediapohjalla, mutta nyt tuntuu hankaluutena olevan, päästääkö jarrut irti. Eli antaako mennä täytenä farssina alusta loppuun vai tasapainoillako eri komediatyylien risteytymänä. Siihen nähden, että ohjaaja Jaakko Saariluoma osoitti kykynsä oivallisena farssin taitajana edellisessä Arena-näyttämön ohjauksessaan Tenorit liemessä (2017), olisi kunnon ovienpaukuttelulla päällystetty farssitie ollut varteenotettava vaihtoehto. Eräänlaisena hybridinä Täydellisessä lauantaissa jäädään puolimatkaan vähän joka suuntaan. Farssiksi Zellerin tekstikään ei ole tarpeeksi vauhdikas ja käänteikäs, älylliseksi komeadiaksi se ei ole tarpeeksi fiksu. Ollaan siis sitcomia, mutta varsin tavanomaisesti.

Yhden miehen show

Komedia on asetelmiltaan sen verran tiivis, ettei siinä jää hahmojen kehittelylle tilaa kuin päähenkilö Markuksen kohdalla. Loistava komeadiaosaaja Pekka Strang ottaakin ilon irti roolistaan. Markus on näennäisen tasapainoinen perusmies, jonka suosikkilevyn nimi ei kuitenkaan taida ihan sattumalta olla tuo Me, Myself and I. Hänessä tuntuu näet olevan niin itsekkään hedonistin kuin kaikkia lankoja käsissään pitävän johtajatyypin aineksia. Mutta kun pasmat alkavat seota,  stressinkestävyys ja arviointikyky romahtavat siinä missä Markuksen rakkaudella vaalima levyhyllykin. Jälkimmäiseen on kyllä merkittävästi syypää seinän takana riehuva kielipuolinen “puolalainen” remonttireiska (Jouko Klemettilä elementissään), oikea perusfarssihahmo.

Juuri tällaisissa asetelmissa olisivat tarjolla ne näytelmän kovat farssinainekset, mutta niistä ei revitä kaikkia tehoja irti. Lupaava itu olisi myös komedian isä-poikasuhde, jossa toisena osapuolenaheiluu  Arttu Kapulaisen mainiosti tulkitsema goottihevari Sebastian, joka haluaa itseään kutsuttavan nimellä Fucking Rat. Isää nimi kauhistuttaa lähinnä musiikillis-esteettisistä syistä, äitiä eli Markuksen vaimoa Helenaa (Vuokko Hovatta) kokonaisvaltaisemmin.

Tuo Helena jää  harmillisen  statistiseksi hahmoksi  tämän sortin hupailussa, jossa aviorikokset ja neliödraama ovat  sentään peruskauraa. Ilmankos Hovatta vaikuttaa roolissaan välillä kuin poissaolevalta. Sama kohtalo on Vappu Nalbantoglulla sen toisen naisen roolissa. Toki roolihahmotkin sellaiseksi ajautuvat Markuksen minä ensin -asenteen vuoksi.

Ehkäpä kirjailijan valitsemasta komedian kultaisesta keskitiestä irrottautuminen olisi pannut vauhtia masiinaan. Sen uskon, että Saariluomalla, Strangilla ja kumppaneilla olisi ollut siihen rahkeita. Olisi siihen kai ollut motiivaatiotakin, Saariluomahan ohjasi jo viime talvena saman jutun Lilla Teaterniin ruotsinkielellä ja eri näyttelijöillä. Mitä sitä nyt kahdesti samoilla virityksillä… Mutta kun en Lillanin esitystä nähnyt, ei arvailla asiasta sen enempää.

Täydellinen lauantai jää Arenassa siis  pätevän peruskomedian tasolle. Sellainen se tosin näyttää netin videoklippien perusteella  olleen muissakin toteutuksissaan maailmalla.