Viime vuosikýmmeninä teattereissa ovat olleet lähes valtavirtaa monenlaiset perhehelvetit, sukupuolten ja sukupolvien väliset ahdistusnäytelmät, joissa harva – katsojakaan – selviää ihan ehjänä. Modernissa draamasssa joku Pitkän päivän matka yöhön tai vaikkapa Kissa kuumalla katolla ovat olleet näiden raastavien perheotatusten kantaäitejä/isiä, joita läpi vuosikymmenten on varioitu, jalostettu ja uudelleenkirjoitettu.

Siksi on virkistävää nähdä samankaltaisista perheen sisäisistä ristiriidoista ja perheenjäsenten privaattiongelmistä tehtävän myös komediaa. Sillä sitä työpari Kirsi Porkka–Marina Meinanderin uusi näytelmä Juhlat – ja elämä siinä sivussa enimmäkseen on, vaikka traagisiakin juonteita siitä löytyy.

Näin he itse ainakin uskovat. Se, että perheenjäsenet kolmessa polvessa kätkevät liki jokainen jotain sisimpäänsä, ei kuulu muille. Mutta alkaa kuulua, kun suvun keskipolvea edustava Eeva päättää järjestää puolisoltaan Heikiltä salaa heille kunnon 30-vuotishääpäiväkekkerit, ja vieläpä Choderlos de Laclosin Valheet ja viettellijät -teemalla pukukoodia ja koristeluja myöten. Kun Heikki sitten tulee “yllätys yllätys!!” -hihkunnan saattelemana bileisiin, hän lyö tiskiin oman yllärikorttinsa. Hän haluaa eron.

Eeva musertuu, muu suku tyytyy hämmästelemään ja jakamaan neuvojaan. Erityisen hyvänä eroasiantuntijana esiintyy Eevan äiti Kaarina, jolla on heittää markan ihmissuhdeaforismi paikkaan kuin paikakaan. Dementoituneen miehensä Eskon omaishoitajana tällä Niemis-suvun matriarkalla on muka kompetenssia ihan mihin hoiva- ja lohdutustyöhön tahansa.

Yhtä komedian perustyyppiä edustaa Eevan bestis Meri, joka on se kaikkien juhlien vauhtia ylläpitävä ikivillikko. Viiden hajonneen parisuhteen kokemuksella hänelläkin on tarjota Eevalle kyseenalaisia elämänhallintavinkkejä.

Hääpäiväkohtaus ei veny esityksessä liian pitkäksi. Ohjaajapari ei anna fokuksensa haipua esimerkiksi heittäytymällä De Laclosin kirjeromaanin tarjoamiin teemoihin. Niemiset ja heidän perustilanteensa on esitelty ja sillä siisti.

KAKKOSNÄYTÖS VIE mutkattomasti seuraavaan kevääseen, vapunaattoon, jota Niemiset ovat tavanneet juhlia aina kimpassa Kaarinan ja Eskon huvilalla. Nyt tapahtuman yllä on erityistä kihinää, sillä yhä kutsun saanut Heikki tuo juhliin avekkinaan uuden heilansa. Tämä Susanna on lääkärisnainen, ja kova haaste Heikin ex-anopille, sillä hänkin tietää aina, mikä on kaikille parasta – usein medikalisoiduin perusteluin.

Myös Eevan kuopuspoika, ylioppilaskirjoitukset kesken jättänyt hipsterichillailija Oliver, esittelee juhlissa ekoaktiivisen ystävättärensä Maijan, joka ilmoittaa heti olevansa vain kämppis. Eikä siinä vielä kaikki. Eeva ei halua jäädä parittomaksi, joten hän on kutsunut bileisiin Tinderissä yhyttämänsä Joonaksen, entisen Unesco-miehen ja nykyisen kouluavustajan, jota hän ei todellisuudessa ole livenä vielä kertakaan tavannut. Ensitreffit sukujuhlissa!

Nämä juhlat keskeyttää pihapiiriin änkeävä karhu, jota Heikki lähetetään hätistämään pois. Semitraagisin seurauksin. Isompi, joskin odotettu tragedia seuraa hetki myöhemmin.

Tähän asti Porkan ja Meinanderin paketti pysyy hyvin kasassa ja saavuttaa ilmeiset tavoitteensa. Se on huvittanut isosti, paikoin kippuraan asti, ja se on yllättänyt sopivan absurdeilla käänteillä. Ne ovat tuntuneet poskettomilta, mutta… no, ehkä mahdollisilta.

VÄLIAJAN JÄLKEEN kolmas näytös ei enää tee samaa. Eevan järjestämät uudet juhlat sydänsyksyllä jossain järviseudun korvessa kääntää notkeasti edenneen komedian lteatraalisen etäännytyksen ja iki surrealismin suuntaan

Sääoloiltaan äkisti muuttuvan syysviikonlopun vietto keskeneräisellä saarimökillä karkaa koko Niemisen poppoolta käsistä. Se on vielä ihan peruskamaa, joskaan ei komediaa, että Eevan superlahjakas uraohjustytär Sara paljastuu itsetuhoiseksi lääkeaddiktisi, tai että Eeva kuvittelee tekevänsä mökkihankkeestaan koko Niemisten sakkia yhdistävän Onnelan. Ei edes valkoiseen sprigiin pukeutunut haamuhahmo häiritse. Mutta kun farssin sytykkeeksi viskotaan muun muassa menopaussiretriitissä raskaaksi hankkiutuneen Merin synnytys, ilotulituksista lähtevä maasto-, metsä-, sauna- ym. palo, trillerimäisesti katkevat yhteydet ulkomaailmaan… liika on liikaa.

Kaaosta kaatosateessa. Kuvassa Juha Varis, Sari Puumalainen, Leena Uotila, Minka Kuustonen ja Katariina Kaitue.

Tämän kaaoksen keskellä on sitten käynnisstä vielä kaikkien sota kaikkia vastaan -tyyppinen perhekonflikti, joten ainakin kaltaiseni putkiaivoinen katsoja menettää otteensa niistä roolihenkilöistä, joihin on juuri saanut ihastua. Hyvin pohjustettu komedia lipuu jonnekin naurun ja ilon tuolle puolen.

Kiitollisen lyhyeksi rajoittuvan sekoiluvaiheen lopputulemana Niemiset päättävät, ettei isoja sukujuhlia enää järjestetä. Kauniissa epilogikohtauksessa he hiljentyvät uurnanlaskutilaisuuteen. Se tulee katsojallekin tarpeeseen. Mieli rauhoittuu. Kotimatkalla pystyy taas kokoamaan ajatuksensa ja näkemään Juhlat yhtenäisenmpää kuvana. Puolen tunnin sturm und drang -vaiheesta huolimatta kuva on sangen kirkas, koska monet hyvään komediaan kuuluvat asiat ovat kohdallaan.

Kuten tarkka ja tasapainoinen näyttelijäntyö. Juhlat-näytelmässä niin tapahtuu kautta linjan. Kun kirjoitettuna on paljon herkullisia rooleja, ovat näyttelijät oottaneet tarjotun ilolla vastaan.

Porkan ja Meinanderin luottonäyttelijäksi (jo kolmas pääosa duon Kansikselle kirjoittamissa ja ohjaamissa neljässä näytelmässä) vuosien varrella kypsynyt Sari Puumalainen on elementissään Eevana. On vaikuttavaa nähdä, miten tämä “tunnolliseksi tuomittu” nainen vuoroin säteilee, sählää, kipinöi, on luhistua mutta nousee taas pystyyn. Jos “voimauttava” kuuluisi sanavarastooni, käyttäisin tässä sitä.

Kaksi muutakin naista Niemisen sukuporetista jää aivan erityisinä mieleen. Minka Kuustosen paluu Kansallisteatteri isolle näyttämölle sujuu hienoissa merkeissä. Sara on kutkuttavan kaksijakoinen roolihahmo. Hän ärsyttää korvaamattomuuttaan uhotessaan, mutta herättä heti kohta suurta myötätuntoa ajautuessaan syvään ahdinkoon.

Leena Uotilan esittämä Kaarina ei edes tunne sanaa ahdinko. Hahmo pursuaa enemmän idiomeja kuin kantavia ideoita, ja on juuri siksi niin rakastettava. Uotila on roolissa niin kotonan, että vose lienee kirjoitettu suoraan hänelle.

Tämän produktion visualiseesta ilmeestä vastaavalla porukalla on varmaan ollut kivaa. Pukusuunnittelija Saija Siekkisellä erityisesti. Skalaa on riittänyt 1700-luvun aatelisepookista nykypäivän juhla- ja arkiasuihin. Myös Katri Renton lavastusratkaisuista löytyy sekä pontevaa runsautta että arjen pelkistystä.

Mutta mustaan päättyy koko homma. Niin absurdin komedian pitääkin.