Talsiessani teatterille Aurajoen ylittävää Teatterisiltaa pitkin kuvittelin liittyväni suurin piirtein ainoana yksin saapuvana myöhäiskeski-ikäisenä mieskatsojana paitsi nais- myös teinivaltaiseen yleisöön. Tupa täynnä lähinnä äitejä ja heidän tyttäriään, isät ja pojat ties missä omissa harrastuksissaan.

Katin kontit! Vaikka näyttämöllä oli tarjolla niin sanotun tyttökirjallisuuden klassikko, nimeään myöten lajityypin muotovalio Pikku naisia, katsomossa teini-ikäiset olivat vähemmistössä, kun taas eri-ikäiset pariskunnat nuorista aikuisista ikäihmisiin olivat enemmistönä. Perheitäkin eri kokoonpanoissa oli. Ja myös meitä boomer-ukkoja ihan omin päin.

Teiniveikkaukseni ei perustunut siihen, että olisin olettanut tyttökirjallisuutta ahmittavan yhä hartaudella. Ei, vaan siihen, että viime vuosikymmenellä oletettua kohderyhmää hemmoteltiin kahdella filmatulla Pikku naisia -versiolla. Ensin brittiläisellä tv-sarjalla vuonna 2017, ja pian perään 2019 (Suomen ensi-ilta tammikuussa 2020) kovalla tähtikaartilla (sisaruksina muun muassa Saoirse Ronan, Emma Watson ja Florence Pugh kundikomistuksina James Norton ja Timothy Chalamet ja äiti/tätirooleissa Laura Dern ja Meryl Streep) silattu Hollywood-elokuva, joka oli Suomessa julkaisuvuotensa katsotuimpia ulkomaisia elokuvia.

SINI PESOSEN Turun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjaama Pikku naisia ei ole Hollywoodia, ei brittiläisen tv-tradition määrittämää fiiniä epookkia sen enempää kuin näyttämöllistettyä klassikkokuvitustakaan. Se on hyvin omalakinen perhedraama, jossa on sopivassa suhteessa komediaa ja tragediaa, 1980-luvun puolivälin jälkeistä ajankuvaa ja asennemaailmaa sekä anakronistista irtiottoa siitä. Silti se on Louisa May Alcottin vuonna 1868-69 kaksiosaisena julkaistulle julkaistulle romaanille riittävän uskollinen, jotta kirjan faneilla ei ole syytä mielensä pahoitukseen.

Louisa May Alcott, jonka alter ego Pikku naisten Marchin sisaruskvartetissa on kirjailijan urasta haaveileva Jo, sai kotononaan ajanoloon liberaalin kasvatuksen, mikä ihastuttavasti näkyy myös hänen tunnetuimmassa romaanissaan. Naisten tasa-arvokysymykset äänioikeustavoitteineen, orjuuden nujertaminen sisällissodan jälkeisessä Yhdysvalloissa ja haaveet rotujen välinen tasa-arvosta sekä erityislahjakkaiden tyttöjen mahdollisuudet patriarkaalisessa yhteiskunnassa ovat relevantteja asioita tuotavaksi näyttämölle 2020-luvullakin. Vaikka eteenpäin on noista reilun 150-vuodentakaisista ajoista menty, tekemistä monissa tasa-arvokysymyksissä riittää yhä.

Turun kaupunginteatterin taitavan dramaturgin Satu Rasilan käsissä Alcottin romaania ei kuitenkaan jäykistetty leimallisesti yhteiskunnalliseksi draamaksi, vaan näytelmä on ennen kaikkea eloisa kasvutarina suurine iloineen ja muine tunnekuohuineen, lopussa myös suruineen.

KUN TARINAN keskiössä on neljä nuorta naista, siinä täytyy toki olla myös parinmuodostuksen tematiikkaa, silkkaa romantiikkaakin. Alcottin teoksessa tai Turun näyttämöllä se ei kuitenkaan nouse samalla tavalla kaikkea toimintaa määrittäväksi asiaksi kuin vaikkapa Jane Austen -klassikoissa, joissa nuorten naisten pääseminen hyvään ja ennen muuta taloudellisesti suotuisaan avioliittoon on The Juttu.

Pikku naisissa ensisijaiset sulhasehdokkaat ovat Marchin perheen naapurissa asuva rikkaan perheen vesa Ted Laurence ja tämän kotiopettaja John Brooke. He päätyvätkin naimisiin Marchin kahden sisaruksen kanssa, mutta ei ihan siinä järjestyksessä kuin miten asetelmia alkuun pedataan. Näyttämötoteutuksessa toiseksi raikkainta onkin se, että Marchin flikat kieputtavat näitä kolleja aika lailla miten tahtovat.

IHAN YKKÖSRAIKKAINTA ovat eri tavoilla lahjakkaat Marchin siskokset Jo, Meg, Beth ja Amy eli heitä esittävät Isla Mustanoja, Katariina Havukainen, Anna Airola ja Linda Hämäläinen. Nelikon vahvaa presenssiä näyttämöllä seuratessaan joutuu välillä miettimään, ovatko nämä nuoret naiset ihan oikeasti varttuneet yhdessä. Niin vahvana sisarrakkaus katsomoon välittyy.

Kirjailijaksi tähtäävä Jo (Mustanoja) on koko tarinan kertoja, sen kehyshenkilö, johon yhdistetään luontevasti myös sen oikean kirjoittajan, Louisa May Alcottin persoonaa.

Toiseksi vanhin tyttäristä, Meg (Havukainen), pääsee porukan perhehakuisimpana tanssimaan näyttämöllä häitään, koreasti ja juhlavasti.

Roolituksessa kiva twisti on, että Venla-pystin Aikuiset-tv-sarjan ihanan hörhön hipsteriyrittäjän roolista saanut Anna Airola on Marchin tytöistä juuri musikaalisuudellaan loistava Beth, joka on myös se nelikön melankolisin ja vetäytyvin. Oikeastaan täysi vastakohta Aikuisten Oonalle. Kuvataiteellisesti lahjakas kuopus Amy (Linda Hämäläinen) saa sitten nuoruuden oikeutuksella hörhötellä muidenkin edestä. Jopa niin pitkälle, että on villeydessään hukkua luisteluretkellä lammen heikkoihin jäihin. Sini Pesosen ja visualistitiiminsä näyttämötoteutus tuosta uhkatilanteesta on upea ja oikeasti jännittävä.

Kauhunhetkiä lammella: Jo (Isla Mustanoja) pelastamassa siskoaan jäistä.

Muutenkin Pikku naisia on näyttämökuviltaan ja koko ylöspanoltaan nautittavaa katseltavaa. Ei raskasta epookkia lavasteissa tai puvuissa, vaan sopivaa eri aikakausien sekoittelua: vähän farkkusortsia koreiden tanssiaismekkojen sekaan piristää kummasti. Esityksen introna tarjoiltu popahtava biletysnumero kertoo heti, että nyt pyyhitään mahdolliset pölykerrokset klassikkoopuksen päältä. Marchien talon “tyttöluola”, tuo yhteisten salaisuuksien vinttikammio, toteutuu tässä asuntovaununa näyttämön laidassa.

Visualisoinnissa ihastutti isosti myös purppuraisen esiripun käyttäminen videoscreeninä. Kauniisti poimuilevat kuvat (videosuunnittelijana Mika Hiltunen) ikään kuin korostivat klassikkoromaanin vähemmän suoraviivaista näyttämötoteutusta.